Armo, oikeudenmukaisuus ja arjen politiikka
Lapsuuteni vahva kaupunkikokemus oli kesäisen asfaltin huumaava tuoksu. Helsingin serkkujen luona katuvalot ja yömyöhäinen ratikan kiskojen kirskunta pitivät pienemmän kaupungin pojan hereillä. Aika ajoin joku pelastaja-auto ajoi ikkunan alta pillit soiden ja huoneen kattoon heijastuivat vilkkuvat siniset valot.
Mitkä ovat suuret kehityskaaret, siis megatrendit, maailmanlaajuisessa kirkossa viime vuosisadan aikana?
Kaupungeissa tiivistyvät kirkon monet haasteet, mutta myös mahdollisuudet palata juurille. Sitä on ihmisten kohtaaminen ja arjen näkeminen
Euroopassa käydään tiivistä keskustelua tulevasta suunnasta. Vanhat valtarakenteet natisevat ja ihmisarvo on uhattuna. Samalla kirkko on joutunut ihmiskuva- ja mainekriisiin.
Juhani Rekola kirjoitti usein teemoista, joilla on selkeä yhteiskunnallinen ulottuvuus: vähäosaiset ja hyljeksityt ihmiset sekä pahuus ja kärsimys. Tästä huolimatta Rekola ei kuitenkaan juuri ottanut suoraa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tässä artikkelin nostan esiin niitä piirteitä, mitä Rekolan kirjoituksilla on yhteiskunnallisesta näkökulmasta ja pohdin mitä annettavaa Juhani Rekolalla on nykyiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.
EU:n jäsenmaiden on kautta historian ollut vaikea löytää yhteistä säveltä integraatioprojektin suuntaviivoista. Etelä-Euroopassa liittovaltiolliselle unionille on usein ollut vahvempaa tukea kuin Britanniassa tai Pohjoismaissa, joissa valtiosuvereniteetin rooli on vahva. Tämä ja monet muut EU:n kehittämiseen liittyvät periaatteelliset näkemyserot palautuvat hieman yllättäen jakolinjoihin kristinuskon kulttuuriperinnössä.
Piispa Kaisamari Hintikan mukaan elämme murroskautta, joka houkuttelee kääntymään sisäänpäin ja hakemaan yksinkertaisia ratkaisuja. Parasta kuitenkin olisi, ettei kirkko keskittyisi oman etunsa ajamiseen, vaan etsisi uusia mahdollisuuksia rakkautena vaikuttavalle uskolle.
Muistaako joku vielä aikaa, jolloin opettajaa/keskustelukumppania/toimittajaa kutsuttiin v***n huoraksi ani harvoin? Puhumattakaan uhkailusta aseistetulla kotivierailulla? En ole ihan varma, mutta pitänee mennä aina 1980-luvulle asti.
Kirkon perhepuheessa puhutaan usein sellaisesta perheestä, jota oikeastaan kenelläkään ei ole.
Mitä tarkoittaa se, että kirkolla on mainehaitta perhepoliittisena toimijana? Ja kuinka siitä haitasta voi päästä eroon. Monimuotoiset perheet-verkoston projektipäällikkö Anna Moring kertoo, miten kaikenlaiset perheet voisivat tulla kuulluiksi, nähdyiksi ja kutsutuiksi seurakunnan toimintaan.
Kuka Raamatun hahmoista voisi tänään olla Suomen kirkon poliittinen, ekologinen ja turvallisuuspoliittinen neuvonantaja? Kuka ylipäätään edes haluaisi olla idoli maailmassa, jossa ydinaseista ei puhuta pelotteena vaan avoimesti puhutaan jopa niiden käytöstä?
”Miksi kirkon yhteiskunnallinen ääni on nykyisin niin vaimea?” Tämän kysymyksen minulle esitti yhteiskunnallinen vaikuttaja Ilkka Taipale. Kohti käyvä kysymys on aivan oikea, kun verrataan kirkon aktiivista julkista toimintaa esimerkiksi 1990-lukuun.
Harvaan asutulla maaseudulla diakonin työajasta iso osa kuluu kotikäynneillä. Yksinäisyyden torjumisessa tarvitaan silloin luotettava auto ja puoli päivää aikaa. Teollisuuspaikkakunnalla diakoni auttaa maahanmuuttajia pääsemään osaksi yhteisöä. Yhteinen toive on, että saisi tulevaisuudessakin keskittyä siihen, minkä osaa parhaiten.
Mikkelin piispa Seppo Häkkisen mukaan vapaaehtoistoiminta ja maallikkovastuu ovat pienissä seurakunnissa isossa roolissa. Seurakunnat voivat hyvin, vaikka resurssit pienenevät ja ikärakenne vanhenee.
Kirkon ihmisoikeusfoorumin viime vuoden lopussa ilmestynyt Näkökulmia ihmisoikeuksiin on ajankohtainen ja tarpeellinen julkaisu. Siinä käydään läpi laaja kirjo ajankohtaisia ihmisoikeuskysymyksiä kirkon näkökulmasta ja esitellään kirkon ja ihmisoikeuksien kosketuspintojen – mukaan lukien kipupisteet – pitkää ja mutkikasta historiaa.
Minä toivon, että kirkko vaalii perintöään ja tukee minua yrityksissäni ymmärtää sitä.
Haluan kuulla Kristus-keskeistä julistusta, joka ravistelee ja rohkaisee minua
Luterilaisella kirkolla ja suomalaisella hyvinvointivaltiolla on erikoinen suhde. Monien tutkijoiden mielestä luterilaisuuden voi nähdä jopa pohjaismaisen hyvinvointivaltion äitinä.
Kirkon asema julkisessa tilassa on kuitenkin muutoksessa.
