Armo, oikeudenmukaisuus ja arjen politiikka
Maailmassa näkee nälkää noin 700 miljoonaa ihmistä. Pandemia kasvattaa määrää noin 100 miljoonalla per vuosi. Vuoteen 2030 asetettuja köyhyyden poistamistavoitteiden toteutumiseen tarvitaan globaaleja sitoumuksia, mutta ratkaisijan roolissa ovat yksittäiset ihmiset.
Euroopassa käydään tiivistä keskustelua tulevasta suunnasta. Vanhat valtarakenteet natisevat ja ihmisarvo on uhattuna. Samalla kirkko on joutunut ihmiskuva- ja mainekriisiin.
Vaalien alla lähes kaikki kiinnittivät huomionsa puolueisiin ja niiden lupauksiin ja keskittyivät valitsemaan oman puolensa. Ilmastoasiat olivat pinnalla, mutta väärällä tavalla. Hienoa oli huomata ihmisten tietoisuus ongelmasta, mutta ratkaisu on vielä kaukana.
Maailmanlaajuisesti edessämme on ehkä suuri muutos. Nykyisistä työpaikoista voi hävitä tai olennaisesti muuttua puolet tai kolmannes jo lähimmän vuosikymmenen aikana. 1800-luvun alusta lähtenyt teollinen kehitys – oikeastaan vallankumous – on tullut uuteen taitekohtaan, jolla voi olla merkittäviä vaikutuksia työn, yhteiskunnan ja sosiaalisten verkostojen suhteen.
Niin sanottu ”teollinen vallankumous” on ollut yksi merkittävimmistä ihmiskuntaa ja ennen muuta länsimaisia yhteiskuntia mullistaneista historian ajanjaksoista. Joidenkin mukaan se on ollut merkittävin sitten siirtymän metsästyskulttuurista maanviljelykseen. Erona on kuitenkin se, että siinä missä maanviljelyn kehittyminen ja leviäminen vaati tuhansia vuosia, teollinen vallankumous on tapahtunut parissa vuosisadassa.
Helsingin yliopiston Suomen historian professori Juha Siltala julkaisi vuonna 2004 Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun -kirjan.
– Jo silloin kirjani teemana oli työtä tekevän keskiluokan kriisi. Nyt se on tullut yleiseksi teemaksi populististen reaktioiden myötä, vaikka kirjani aikoihin työelämän kaikkinainen huononeminen haluttiin kiistää. On käynyt niin kuin varoitin: työmarkkinakansalaisuus ei enää entiseen tapaan tuota yhteiskunnallista integraatiota, jos toiset nääntyvät ja toiset tippuvat pois.
Kuluneet kaksikymmentä vuotta osat osoittaneet, että Samuel P. Huntington osui oikeaan, kun kirjassaan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys (1996) näki maailman kehityksen sivilisaatioitten kamppailuna eikä demokratian jatkuvana voittona.
Vuodet 1979-1980 muistuvat kyllä allekirjoittaneenkin mieleen eräänlaisena käännekohtana. Silloin alkoi virtaus takaisin Neuvostoliiton ja oikeaoppisen kommunismin ihailusta ”uusfilosofiaan”. Utopian umpikuja oli viimeinkin ymmärretty jopa maamme älymystön piirissä.
”Yhden maailman loppu…” oli otsikkona Helsingin Sanomien koko aukeaman mittaiselle Heikki Aittokosken esseelle (13.11.2016, B1-3), joka koski Donald Trumpin vaalivoittoa. Jos ei aivan maailmanlopusta, niin vähintään aikakauden päättymisestä puhuivat monet muutkin.
Monet pitivät Donald Trumpin tuloa mukaan Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin huonona pilana. Jos kukaan ei pitänyt Trumppia varteenotettava poliitikkona tyylin, työkokemuksen tai epävakaan luonteen vuoksi, niin vielä vähemmän kukaan uskoi menestysmahdollisuuksiin. Tästä huolimatta 8.11.2016 lähes koko maailma pidättää hengitystään äänestystulosta odottaessaan.
Viimeistään nyt on syytä paneutua siihen, kuka Donald Trump on ja mistä kansansuosiossa on kysymys.
