Kirkon perhepuheessa puhutaan usein sellaisesta perheestä, jota oikeastaan kenelläkään ei ole.
Olen yksinhuoltajana jättänyt menemättä kirkon perhetapahtumaan, koska mainoksessa oli kuvapankista poimittu ydinperhe. Samaa olen kuullut muiltakin – moni on jostakin sanamuodosta tai vihjeestä ollut ymmärtävinään, että kirkossa perheen pitäisi mahtua tiettyyn muottiin, eikä oma perhe tunnu siihen sopivan.
Onnistunut perhe on sellainen muromainoksesta löytyvä: isä, äiti ja lapset, jotka kaikki hymyilevät jo aamuseitsemältä.
Kirkossa perheiden arvojärjestys on selvillä, ilman että kukaan sitä erikseen mainitsee. Onnistunut perhe on sellainen muromainoksesta löytyvä: isä, äiti ja lapset, jotka kaikki hymyilevät jo aamuseitsemältä. Sitten tulevat monenlaiset muut perhekokoonpanot, jotka jättävät paljon toivomisen varaa. Niiden puolesta sitten vaikka rukoillaan. Ne jotkut toiset, joilla on sellaista kaikenlaista.
Minun unelmieni kirkossa kaikenlaiset perheet näkyvät kirkon arjessa, eikä niitä voi laittaa järjestykseen. Siellä varsinkaan lapsia ei koskaan määritellä sen kautta, miten heidän vanhempansa ovat onnistuneet ihmissuhteissaan.
Yksinhuoltaja on muuten useimmiten ihminen, joka pystyy ihmeisiin
Yksinhuoltaja on muuten useimmiten ihminen, joka pystyy ihmeisiin. Voisi ajatella, että se olisi kirkolle kiinnostava ja monella tapaa hyödyllinen konsepti, ihmeiden tekijät.
Minna Jaakkola on asiantuntija perhejärjestössä ja pappi