EU:n jäsenmaiden on kautta historian ollut vaikea löytää yhteistä säveltä integraatioprojektin suuntaviivoista. Etelä-Euroopassa liittovaltiolliselle unionille on usein ollut vahvempaa tukea kuin Britanniassa tai Pohjoismaissa, joissa valtiosuvereniteetin rooli on vahva. Tämä ja monet muut EU:n kehittämiseen liittyvät periaatteelliset näkemyserot palautuvat hieman yllättäen jakolinjoihin kristinuskon kulttuuriperinnössä.
EU:n jäsenmaiden on kautta historian ollut vaikea löytää yhteistä säveltä integraatioprojektin suuntaviivoista. Etelä-Euroopassa liittovaltiolliselle unionille on usein ollut vahvempaa tukea kuin Britanniassa tai Pohjoismaissa, joissa valtiosuvereniteetin rooli on vahva. Tämä ja monet muut EU:n kehittämiseen liittyvät periaatteelliset näkemyserot palautuvat hieman yllättäen jakolinjoihin kristinuskon kulttuuriperinnössä.
Eurooppalaista integraatiota koskevat suuret jakolinjat heijastelevat katolisuuden ja kahden eri protestantismin muodon, luterilaisuuden ja kalvinismin välillä vallitsevia eroja suhtautumisessa yhdistyneeseen Eurooppaan
Eurooppalaista integraatiota koskevat suuret jakolinjat heijastelevat katolisuuden ja kahden eri protestantismin muodon, luterilaisuuden ja kalvinismin välillä vallitsevia eroja suhtautumisessa yhdistyneeseen Eurooppaan. Kyse on eroista, jotka liittyvät poliittisten kulttuurien tapaan hahmottaa keskeinen poliittinen yhteisö ja yksilön suhde siihen.
Katolisuuden poliittiseen perintöön liittyy tiiviimmin (kristillisen) Euroopan ymmärtäminen sekä poliittisena että kirkollisena yhteisönä. Vastauskonpuhdistuksen katolisuus puolusti kristinuskon ykseyttä protestantismia vastaan, jossa kristikunta jakautui valtioihin ja kirkko oli valtiolle alisteinen. Katolisen kulttuurin vaikutuspiirissä ajatus Euroopan poliittisesta ykseydestä omaa vahvan kulttuurisen kaikupohjan. Integraatiolle ja sen syventämiselle on näissä kulttuureissa vahvaa tukea, samoin eurooppalainen identiteetti ja yhteenkuuluvuus elävät vahvoina kansalaisyhteiskunnissa.
Luterilaisissa kulttuureissa puolestaan korostuu valtioiden rooli, jolloin EU näyttäytyy suvereenien valtioiden ehdoilla toimivana yhteenliittymänä. Euroopalle ei hahmoteta kansallisvaltioihin verrattavaa historiallista tai kulttuurista oikeutusta ja yhdentyvän Euroopan aate joutuu usein törmäyskurssille nationalististen aatemaailmojen kanssa.
Britannian tai Hollannin kaltaiset kalvinistiset kulttuurit puolestaan nojaavat yksilön rooliin – ja oikeuksiin ja vapauksiin – poliittisen elämän keskusyksikkönä. Nämä kulttuurit tukevat integraation sisältyvää markkinoiden vapauttamista, mutta liittovaltiollinen Eurooppa on niille yhtä kielteinen asia kuin luterilaisille kulttuureille, joissa se asettuu ristiriitaan valtiosuvereniteetin kanssa.
Uskonnolliset arvot vaikuttavat hieman yllättäen varsin voimakkaasti integraatioprojektin keskeisiin suuntaviivoihin
Maallistuneesta Euroopasta puhuttaessa uskonnolliset arvot vaikuttavatkin hieman yllättäen varsin voimakkaasti integraatioprojektin keskeisiin suuntaviivoihin. Poliittisten kulttuurien keskeisinä rakennuspalikkoina ne heijastuvat meidän eurooppalaisten käsityksiin valtiollisen elämämme muodoista ja EU:n roolista siinä. Ne eivät toki ole ainoita EU-maiden integraatiopoliittisiin linjoihin vaikuttavia historiallisia tekijöitä.
Myös unionimaiden lähihistorian kokemukset sekä niiden identiteetit esimerkiksi pikkuvaltiollisuuden tai suurvaltaidentiteetin muodossa heijastuvat yhtä lailla yleiseen asennoitumiseen suhteessa yhdentyvään Eurooppaan.
Mutta toisin kuin lähihistorian kokemukset, uskonnollinen perintö ja sen vaikutukset arvoihimme eivät välttämättä samalla tavalla avaudu nykyihmisille. Uskonnolliseen perintöön tutustuminen on tärkeää myös, jotta ymmärrämme, mistä omat arvomme ja ajatusmallimme ovat peräisin.
Kirjoitus on osa Maan suolan Kirjeitä kirkossa -sarjaa
Teija Tiilikainen on Ulkopoliittisen instituutin johtaja ja Helsingin yliopiston dosentti