Harvaan asutulla maaseudulla diakonin työajasta iso osa kuluu kotikäynneillä. Yksinäisyyden torjumisessa tarvitaan silloin luotettava auto ja puoli päivää aikaa. Teollisuuspaikkakunnalla diakoni auttaa maahanmuuttajia pääsemään osaksi yhteisöä. Yhteinen toive on, että saisi tulevaisuudessakin keskittyä siihen, minkä osaa parhaiten.
Maaseudulla pitkään asuneet ihmiset tuntevat diakonin ja tietävät, mitä tältä voi pyytää. Pysähtyminen, rukous, virsi ja kiireetön kuunteleminen on vanhusten asuttamilla alueilla diakonin halutuinta palvelua.
“Meillä on paljon kotikäyntejä ja luottamuksellisia pitkiä asiakassuhteita. Sukupolvien välinen ero on maallakin suuri. Vanhemmalla väestöllä on vahva mielikuva diakonista päiväkahviseurana ja raamattupiirien pitäjänä, nuoremmat ihmiset pyytävät enemmän apua esimerkiksi parisuhdekriiseissä”, Suomussalmen seurakunnan diakoni Silja Seppänen sanoo.
Seppäenen uskoo, että nuoremmat ihmiset tietävät laajemmin, mitä diakonin ammattitaitoon kuuluu yhteiskunnallisesti. “Nuoremmat tietävät, että diakoniatyö on muutakin kuin sairaskertomuksen kuuntelemista ja kysyvät meiltä muun muassa sitä, mistä saa konkreettista apua. Mekin autamme erilaisissa tilanteissa seuraavalle luukulle, mutta luulisin, että tämä puoli tulee enemmän esiin kaupunkien diakoniassa. Kaikki mitä on, annetaan. Myös taloudellista tukea, mutta isoin osa työstä on ihmisten kiireetöntä kohtaamista”, hän sanoo.
Kun tulee joku, jolla on aikaa
Suomussalmella on kolme diakoniatyöntekijää, joiden työalat on piirretty karttaan. “Ihmiset tietävät, kuka on oman alueen ihminen ja arvostavat tämän työtä paljon.”
Mutta välimatkat ovat pitkiä ja jokainen työpäivä pitää suunnitella tarkkaan.
“Virkapaikalta viimeisimpään taloon on 112 kilometriä. Siinä on välissä kymmeniä ajokilometrejä, kun ei ole asutusta ollenkaan”, Seppänen kuvaa. Tärkeintä hänen asiakkailleen on, että pihaan ajaa joku, jolla on aikaa. “Sellaisten matkojen päähän ei mennä vartiksi istumaan.”
Kunnan asukkaista kolmasosa on eläkeikäisiä ja he tarvitsevat myös paljon käytännön apua. Lumi on puhuttanut tänäkin vuonna suomussalmelaisia. Seppänen on monta kertaa ollut autoineen jumissa. Pientä apua hän itse ohikulkiessaan antaa, mutta lumen luomiseen seurakunta ei vielä ole ryhtynyt.
“Sellaisten matkojen päähän ei mennä vartiksi istumaan.”
“Ihmiset tottuvat siihen, mitä tietävät odottaa. Jos ottaisi tavaksi pitää lapiota mukana, joutuisi varmasti lumenluontiin tämän tästä. Puskaradio toimii täällä hyvin ja avun määrä tässä asiassa on mahdoton”, hän toteaa.
Suomussalmen kunnan kotipalvelulla on työntekijöitä, jotka asuvat harvaan asutuilla syrjäkylillä, lähellä asiakkaitaan. Sähkökatkoja tulee talvella, tänäkin vuonna katko kesti kolmatta vuorokautta.
Kuhmossa diakoneja on kaksi ja kunnan kotipalvelun saaminen voi olla vaikeampaa.
“Monille ihmisille diakonin käynnit ovat sillä lailla tärkeitä, ettei heidän luonaan käy ketään muita”, kertoo diakoni Anne Malinen. Hän kokee ehtivänsä liian vähän tekemään kotikäyntejä, vaikka niiden osuus työstä on suuri. “Vanhusten tilanne on käytännössä se, että lapset asuvat Oulussa tai Helsingissä. Myös näillä on huoli vanhemmistaan. Yksi ongelma on se, etteivät talot mene kaupaksi”, hän sanoo.
Kuhmossa naapurit auttavat toisiaan paljon käytännön toimissa. Diakonin työn suurin tarve nousee yksinäisyydestä. Kotikäyntejä odotetaan.
“Tärkeintä on, ettei ole kiire. Työn pääpaino on hengellisessä huollossa. Joku virsi, pieni rukous ja sielunhoidollinen keskustelu on ne, mitä siinä tehdään. Jos roskapussi on eteisessä kun olen lähdössä, sen vien ohikulkiessani, mutta tärkeintä ihmisille on se, että joku, jolla on aikaa, tulee juomaan kahvit”, Malinen sanoo.
Kotikäyntien lisäksi maallakin on jonkin verran diakonian kokoavaa toimintaa. Lähimmäispalvelussa työskentelee vapaaehtoisia, jotka hekin ovat eläkeikäisiä. Diakonit ohjaavat myös omaishoitajien, mielenterveyskuntoutujien ja surevien ryhmiä. Henkilökunnan vähentymisen myötä näitä on enää joitakin kertaa viikossa. Monille myös liikkuminen säännöllisiin ryhmiin on ongelma ja julkinen liikenne on vähäistä tai olematonta. Kuhmossa monet kulkevat potkurilla kuivalla pakkassäällä, kun ei ole liukasta eikä hiekoitusta.
Maaseutu muuttuu
Kauhava on Suomussalmen ja Kuhmon tapaan muuttotappiokunta, jonka asukkaista suuri osa on eläkeikäisiä. Etäisyydet ovat pienempiä kuin Kainuussa ja diakoneja on neljä. Heidän työnsä on jaettu yhteisten tehtävien lisäksi erilaisiin vastuualueisiin.
“Kauhavalla ihmisillä on vielä paljon sukulaisia lähellä ja asukkaat tuntevat perinteisesti toisensa. Teollisuuslaitokset antavat paikkakunnalle leimaa. Siksi on myös paljon uusia kauhavalaisia, jotka ovat muuttaneet muualta maailmalta tänne työn vuoksi, ja haluavat lapsineen olla osa yhteisöä. Maahan muuttaneet haluavat päästä osaksi tätä elämänrytmiä”, diakoni Leena-Marja Renko kuvaa aluettaan. Rengon työalaa on yhteiskunnallinen ja kansainvälinen työ. Hän näkee tarvetta myös maaseudulla uudenlaiselle työlle ja näkyvyydelle.
“Ei ole enää mahdollista tehdä työtä niin, että diakoni pelkästään kiitää ihmisten ovelta toiselle, tuntee kaikki ja tietää kaikkien asiat. Nykyisin on yhä enemmän tarvetta tuoda esiin sitä, että olemme käytettävissä, kun on arjen haasteita, talouden vaikeuksia tai sielunhoidon tarvetta. Tilanne on se, että tarvittaisiin ihmisiä, jotka ehdottavat, että kutsutaanpa diakoni”, Renko kuvailee.
Diakonin näkyvyyttä lisää muun muassa yhteydet järjestöihin, kuntaan ja muihin alueen toimijoihin. Hän on mukana esimerkiksi alueen työperäisten maahanmuuttajien tukemiseksi perustetussa yhdistyksessä. Kirkon työ on ulottunut myös Kauhavan vastaanottokeskukseen, jossa enimmillään asui kolmesataa ihmistä.
“Tilanne on se, että tarvittaisiin ihmisiä, jotka ehdottavat, että kutsutaanpa diakoni”
“Vapaaehtoisten työpanos siellä on ollut suuri. On opetettu kieliä, hoidettu lapsia ja tuettu siellä asuvien ihmisten ja perheiden elämää monella tavalla.”
Muuttotappio tarkoittaa käytännössä palveluiden romahtamista. Linja-autoja esimerkiksi ei enää kulje. Kokoava toiminta, tapahtumat, lounaat ja kirkkopyhät, vetää vielä Rengon mukaan hyvin ihmisiä kirkolle Kauhavalla. Mutta on niitäkin, jotka eivät aja tai saa kyytiä.
“Seurakunta miettii kyllä sitä, miten voisimme saada vaikeasti liikkuvia ihmisiä kauempaa kyliltä mukaan. Takseja on kustannettu pienellä omavastuulla, mutta budjetteja tiukennetaan”, hän sanoo.
Hyvinvoinnin ja osallisuuden ammatti
Renko toivoo tulevaisuudelta, että yhteiskunnan peruspalvelut toimisivat ja diakonit saisivat tulevaisuudessakin keskittyä siihen, minkä osaavat parhaiten. Hän toivoo, ettei tulevaisuudessakaan diakonin vastuulla olisi hoitotyö.
“En myöskään välitä ihmisten jaottelusta erilaisiin ryhmiin, joiden tarpeita pohtisin. Että mitä näille tai noille tekisin. Työote on muuttunut sellaiseksi, että toimitaan yhdessä”
“Ennen yhteiskunnan palvelut kehittyivät ja kasvoivat. Diakonit saivat keskittyä hengelliseen pysähtymiseen ja äärimmäisen hädän kohtaamiseen. Toivottavasti tulevaisuudessakin saamme keskittyä sen edistämiseen, että ihmiset olisivat osallisia ja voisivat hyvin. Se on tavoitteemme. Seurakuntalaiset eivät ole kohteita. En myöskään välitä ihmisten jaottelusta erilaisiin ryhmiin, joiden tarpeita pohtisin. Että mitä näille tai noille tekisin. Työote on muuttunut sellaiseksi, että toimitaan yhdessä. Kirkon työtä pitää miettiä siitä näkökulmasta, mitä missäkin tarvitaan ja halutaan. Nykyisin ihmiset ovat rohkeampia myös sanomaan, mitä haluavat. Tämä on tällaista yhteistä elämää ja jaksamista”, Renko toteaa.
Salla Ranta on teologinen sekatyöläinen, toimittaja ja opettaja.