Euroopassa käydään tiivistä keskustelua tulevasta suunnasta. Vanhat valtarakenteet natisevat ja ihmisarvo on uhattuna. Samalla kirkko on joutunut ihmiskuva- ja mainekriisiin.
Yllätysten vaalit
Vuoden 2019 Euroopan parlamentin vaalien alla tärkein kysymys tuntui olevan, voittavatko EU:n puolestapuhujat vai EU:n vastustajat. Vaalien jälkeen voitiin todeta, että vaikka EU-kriittiset oikeistopopulistit etenivät, EU-myönteiset voittivat enemmän. Etenkin vihreiden saamaa tulosta pidettiin yllättävän suurena.
Suurin muutos lopulta oli keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston koalition perinteisen enemmistöaseman murtuminen. Maltillisten konservatiivien ja sosiaalidemokraattien koalition tappiota osattiin toki odottaa. Nyt Euroopan kehityksen vakaa keskilinja joutuu hakemaan kannatusta eri suunnista.
Vaikka EU-kriittiset oikeistopopulistit etenivät, EU-myönteiset voittivat enemmän.
Keskustaoikeistolainen EPP on edelleen suurin ryhmä, sillä on 182 paikkaa, mutta se kutistui 34 edustajalla. Keskustavasemmistolainen tai sosiaalidemokraattinen S&D sai 147 paikkaa ja pysyi toiseksi suurimpana, mutta menetti 38 paikkaa.
Voidaan siis sanoa, että moninaisuus lisääntyi ja ennen muuta polarisaatio vahvistui.
Politiikan tutkimuksessa pidetään säännönmukaisena ilmiönä, että talouskriisit muokkaavat poliittista kenttää kahdessa aallossa.
Ensimmäisessä aallossa tapahtuu äärioikeiston nousu, jälkimmäisessä aallossa puoluekenttä alkaa pirstoutua ja esiin nousee uusia voimia. Euroopan parlamentissa ollaan vuoden 2008 jälkeisen talouskriisin jälkeisessä toisessa aallossa. Vaikuttaa siltä, että oikeistopopulismin nousua oli pelätty liikaa. Vaaliennusteissa elettiin ikään kuin vanhassa maailmassa.
Vaalitulosta on tavanomaiseen tapaan pyritty tulkitsemaan myönteisesti oman poliittisen ideologian mukaan. On väitetty sitäkin, että mitään vihreää tai EU-myönteistä aaltoa eurovaaleissa ei olisi ollut näkyvissä.
Europarlamentin vihreä ryhmä (the Greens) sai yhteensä 69 edustajaa, ryhmä kasvoi 17 edustajalla, mikä on varsin huomattava tulos. Menestystä tuli Saksassa, Ranskassa, Irlannissa ja Suomessa.
Vihreiden voitto näkyi kuitenkin vain Euroopan läntisissä osissa. Itäisen Euroopan puolella vihreitä liikkeitä ei juuri edes ole. Ilmastonmuutoksesta puhutaan kuitenkin kaikkialla, ja se hyödytti vihreitä. Pääosa vihreistä on lähtökohtaisesti liberaaleja ja kallellaan vasemmistoon, mutta keskustelu ilmastonmuutoksesta samoin kuin halu torjua oikeistopopulismia toivat vihreille uusia äänestäjiä, joita on vaikea sijoittaa akselille liberaalit–konservatiivit.
Vihreiden voitto näkyi kuitenkin vain Euroopan läntisissä osissa. Itäisen Euroopan puolella vihreitä liikkeitä ei juuri edes ole.
Liberaalien Alde on saamassa 40 lisämeppiä. Näin iso muutos johtuu osaltaan siitä, että Ranskan presidentin Emmanuel Macronin puolue En Marché on liittymässä liberaalien riveihin. Alde sai 109 edustajanpaikkaa, mikä tekee siitä parlamentin kolmanneksi suurimman ryhmän.
Euroopan poliittista ilmapiiriä yhteistyöllään tähän asti hallinnut EPP:n ja S&D:n, siis keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston, koalitio hakeutuu todennäköisesti mielellään yhteistyöhön integraatiomyönteisen liberaaliryhmän kanssa. Keskusta ja Rkp kuuluvat Aldeen.
EU-kriittiset kuitenkin etenivät myös. He ovat toimineet kolmessa europarlamenttiryhmässä mutta ovat järjestäytymässä uudelleen. Heidän tiedetään kykenevän yhteistoimintaan ainakin hajanaisia liberaaleja paremmin. Todennäköisesti ryhmien suuruusjärjestys kuitenkin vielä muuttuu, nimittäin Italian Legan johtaja Matteo Salvini yrittää luoda isoa kansallismielistä ja maahanmuuttovastaista ryhmää. Jos kolme laitaoikeiston konservatiivista ja EU-kriittistä ryhmää oikeasti yhdistyvät, siitä tulisi peräti 171 europarlamentaarikon ryhmä ja toiseksi suurin, lähes EPP:n suuruinen.
Kansalliskonservatiiveja ja maahanmuuttokriittisiä on kuitenkin monia myös keskustaoikeistolaisessa EPP:ssä, europarlamentin perinteisessä mahtipuolueessa.
Miten käy Euroopan?
EU-skeptisyyttä ei voi leimata vain äärioikeistolaisuudeksi, vaan EU:n integraatiokehitystä on haastettu myös poliittisesta keskustasta ja keskustavasemmistosta. Tällainen kritiikki on erityisesti voimissaan itäisessä Keski-Euroopassa. Sellaista kuullaan Puolasta, Tšekistä, Slovakiasta, Unkarista, Bulgariasta, Kroatiasta, Romaniasta ja Sloveniasta, myös Virosta.
Kyse kritiikissä on kansallisvaltiosta ja nationalistisista tunteista, joissa yhteiselle eurooppalaisuudelle anneta paljon arvoa. Siinä voi olla kuitenkin muustakin, sellaisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta, jossa kyseenalaistetaan EU:n liberaalin demokratian arvoja. Siitä pitää tietenkin olla huolissaan.
Euroopan Unioni on toki vain valtiollispoliittinen rakenne, jollaisia maailmanhistorian pitkässä katsannossa on tullut ja mennyt. Tällä hetkellä se on kuitenkin tärkeä sekä symbolisesti että asiallisesti.
Euroopan Unioni on ollut tärkeä ensinnä siksi, että se on ajanut yhteisen eurooppalaisuuden ajatusta, joka tosin on monille ollut liian abstrakti. Sen takia se on koettu helposti vain ylikansalliseksi hallitsijaksi, joka antaa kohtuuttomaksi koettuja ohjeita ja määräyksiä niin kuin se jossakin käsittämättömien matkojen päässä sijainnut kruunu aikoinaan tai toisaalta Euroopan etujen valvojaksi vahvistuvien muiden maailmanmahtien, kuten Kiinan, tai arvaamattomiksi käyneiden entisten liittolaisten, kuten Yhdysvallat, suuntaan.
Aivan erityisesti Euroopan Unioni on tähän saakka merkinnyt vallan linnaketta, joka on kannatellut liberaalia demokratiaa. Sen keskeiseksi aatteelliseksi ideaksi ovat muodostuneet ihmisoikeudet, joiden takana toki on kansainvälinen laki, mutta joiden asema on osoittautunut heiveröisemmiksi kuin mitä vielä parikymmentä vuotta sitten ajateltiin.
Keskeiseksi aatteelliseksi ideaksi ovat muodostuneet ihmisoikeudet, joiden takana on kansainvälinen laki
YK:n kansainvälinen ihmisoikeuksien julistus annettiin vuonna 1948, ja ihmisoikeuksien asema kansainvälisen oikeuden peruskivenä vahvistui 1960-luvun lopulla, mutta silti vasta kylmän sodan loppuminen 1980-luvun lopussa antoi ihmisoikeuksille todellisen aseman. Suomesta tuli vuonna 1995 EU:n jäsenvaltio. Samana vuonna Suomessa tehtiin suuri perusoikeusuudistus, ja vuonna 2000 Suomi sai uuden perustuslain, jonka 21 ensimmäistä pykälää on johdettu suoraan ihmisoikeuksista.
Maailmantilanne ei noiden vuosien jälkeen ole edennyt lainkaan niin suoraviivaisesti kuin liberaalin lännen idealistien mielestä olisi ollut hyvä.
Kiinnostavaa on se, että juuri ihmisoikeuksista tai suhtautumisesta ihmisoikeuksiin on tullut kompastuskivi eurooppalaisen ideaalin etenemiselle. Kansallismielisyys tai kansallismielinen populismi, olkoonpa sitten länsi- tai itäeurooppalaista, näyttää vieroksuvan ihmisoikeuksia.
Polarisoituminen ei tapahdu vain Euroopassa. Se on vain muuan oire siitä, että ihmisten maailma elää murrosaikaa. Sitä voi analysoida monesta eri näkökulmasta. Järkeviä tarkastelukulmia ovat yhteiskunnassa aina tärkeät valta ja talous, nykyaikana yhä enemmän myös ympäristö, kuivuus, veden loppuminen ja ilmastonmuutos, miksei myös näihin kaikkiin kytkeytyvä teknologinen muutos, joka ainakin toistaiseksi on kuitenkin vielä välineen asemassa.
Polarisoituminen ei tapahdu vain Euroopassa. Se on vain muuan oire siitä, että ihmisten maailma elää murrosaikaa.
Yksi mahdollisuus on tarkastella maailman muuttumista aatehistoriallisessa mielessä modernin tihentymisenä. Globalisaation kanssa liittoutunut liberaali demokratia on toisten mielestä mennyt liian kovaa ja liian pitkälle ja jättänyt toiset kyydistä niin osallisuuden, talouden kuin arvojen mielessä. Vanhojen arvojen ja vanhan yhteiskunnan puolustajat tarttuvat konservatiivisiin, nationalistisiin ja eri tavoin populistisiin liikkeisiin kaikkialla.
Tätä voitaisiin kutsua tiheneväksi moderniksi, mikäli jaottelulle moderni – postmoderni annetaan arvoa. Tiheä moderni on modernia, jossa modernin ja postmodernin piirteet elävät rinnakkain ja ottavat mittaa toisistaan. Kun modernin kysymyksenasettelut tulevat haastetuiksi, se alkaa puolustautua.
Postmodernin käsite on kuitenkin liian kiistelty eikä sillä ole riittävää selitysvoimaa yhteiskunnan kaikilla lohkoilla, joten en jatka tätä teemaa. Joka tapauksessa liberaali demokratia on haastettuna, ja hyvin kiinnostavasti yksi indikaattori näyttäisi olevan, kummallista kyllä, naisen asema sekä seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyvät yksilön oikeudet yhteiskunnassa.
Liberaali demokratia on haastettuna, ja yksi indikaattori näyttäisi olevan, naisen asema sekä seksuaalisuuteen ja sukupuolisuuteen liittyvät yksilön oikeudet
Kansakuntia ja myös kirkkoja kahteen leiriin jakava polarisaatio näkyy ihmisten henkilökohtaisissa somekuplissa. Tällä hetkellä Suomessa uuden hallituksen nimittämisen aikoihin toiset huokailevat viesteissään pelkkää onnea ja tyytyväisyyttä, toisissa kiistellään hampaita ja mietitään vastahyökkäystä seuraavissa vaaleissa.
Muutos ja kirkon kriisit
Yksi seurausilmiö kirkolle, ei niinkään välittömien vaalitulosten, vaan pitkäaikaisemman kehityksen tuloksena, on tarve kansankirkollisuuden idean uudelleen jäsentämiseen tai sitten koko käsitteen siirtämiseen historialliseen arkistoon. Kirkon usko ja kristillinen etiikka voivat edelleen tarjota jonkinlaisen kulttuurisen ytimen, mutta lopulta on yhä harvempia, jotka mieltävät sen näin. Sen sijaan luterilaisuuden mieltäminen kansakuntakokonaisuuden uskontona ei ole enää totta, mutta kansankirkollisuus myöskään pietististä kirkkonäkemystä vastustavana, kaikkien kastettujen kirkon jäsenyyttä puolustavana ja perustelevana näkemyksenä ei oikein toimi.
Luterilaisuuden mieltäminen kansakuntakokonaisuuden uskontona ei ole enää totta
Kirkon sisäiset leirit ovat hyvin tunnistettavissa ja ne myös tunnetaan niin hyvin, että kirkko on itse suuri häviäjä polarisaatiokehityksen ja polarisaatiokehityksensä takia. Ennen kaikkea muuta sen tulisi hoitaa mahdollisimman nopeasti avioliittokäsityksensä pois kiisteltyjen asioiden listalta ja osoittaa kuuluvansa liberaalien demokraattisten arvojen ja ihmisoikeuksien kannattajiin. Niin kauan kuin se sallii olevansa taistelukenttä tässä ja vastaavissa kysymyksissä, sillä ei ole mahdollisuuksia olla kokoava tai edes merkittävä voima arvokeskustelussa.
Kirkolla on ainakin ihmiskuvakriisi ja johtajuuskriisi ja niiden takia vakava mainekriisi.
Vaalitulokset ovat vaalituloksia. Aloitin sillä, että Euroopassa monet pelkäsivät oikeistopopulistien suurvoittoa, jota ei tullut. Toisaalta pieni voitto tuli. Vaalit ovat kuitenkin vaaleja, ilmapuntareita, jotka reagoivat melko herkästi. Tanskassa voitti juuri vasemmisto. Suomeen asetettiin hallitus, joka on vasemmistolaisempi kuin pitkään aikaan. Ovatko nämä signaaleja, jotka merkitsevät jotakin myös laajemmassa eurooppalaisessa tai kansainvälisessä katsannossa?
Kirkko on itse suuri häviäjä polarisaatiokehityksen ja polarisaatiokehityksensä takia
Suomen luterilainen kirkko on hallitusohjelman valmistumisen jälkeen ottanut kantaa siihen, miten hyvin sen esillä pitämät asiat otettiin huomioon. Aika hyvin, jopa oikein hyvin, on vastaus. Ehkä se onkin olennaisin viesti. Toisaalta sellainen ei juuri uutiskynnystä ylitä, joten tätä tietoa harva on ottanut vastaan. Moni ei myöskään tiedä, että kirkko itsessään näkyy hallitusohjelmassa vähän, vähemmän kuin ennen. Se on yleisen ilmapiirin, mutta myös kirkon itsensä aiheuttamaa.
Hankalinta ja vaarallisinta kristillisten arvojen kannalta olisi oikeistopopulismin eteneminen. Toisaalta juuri kansankirkolliseksi kutsutussa tilanteessa kirkossa on otettava huomioon, että oikeistopopulisteja johtavat ja heitä äänestävät ovat ihmisiä, heistä monet myös kirkon jäseniä. Jokin syy tai jotkin syyt saavat heidät äänestämään niin kuin he katsovat oikeaksi, ja niistä syistä kirkon tietenkin tulisi olla kiinnostunut, myötäilemättä kuitenkaan yhtään ihmisarvoa tai ekologista tasapainoa horjuttavia mielipiteitä.
Kirkko on sitä varten, että se olisi lähellä ihmistä – Jumala on jo siellä.
Juuri nyt, käytyjen vaalien ja niiden tulosten tai asetetun hallituksen takia kirkon ei tarvitse sanoa oikeastaan mitään. Edellä mainitsemieni syiden takia sillä ei ole mitään sanottavaa.
Kirkon on kaikin keinoin osoitettava, että eurooppalaiset liberaalit ja demokraattiset arvot, etenkin ihmisoikeudet, ovat nykyajan tulkintaa kristinuskon kulttuurille antamasta ytimestä ja sen suoraa jatkumoa. Kirkko on sitä varten, että se olisi lähellä ihmistä – Jumala on jo siellä.
Alustus kirkon yhteiskunnallisessa ja sosiaalieettisessä neuvottelukunnassa 7.6.2019
Mikko Malkavaara on dosentti ja yliopettaja