Armo, oikeudenmukaisuus ja arjen politiikka
Lapsuuteni vahva kaupunkikokemus oli kesäisen asfaltin huumaava tuoksu. Helsingin serkkujen luona katuvalot ja yömyöhäinen ratikan kiskojen kirskunta pitivät pienemmän kaupungin pojan hereillä. Aika ajoin joku pelastaja-auto ajoi ikkunan alta pillit soiden ja huoneen kattoon heijastuivat vilkkuvat siniset valot.
Mitkä ovat suuret kehityskaaret, siis megatrendit, maailmanlaajuisessa kirkossa viime vuosisadan aikana?
Helsingin ydinkeskustassa, Narikkatorin laidalla sijaitseva Kampin kappeli on kohtaamisen ja hiljentymisen paikka. Kappelista saa halutessaan keskusteluapua sekä ajanvarauksella että ilman. Kappelissa toimii niin Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöitä kuin Helsingin kaupungin sosiaaliohjaajia. Siellä järjestetään säännöllisesti hartaushetkiä ja konsertteja satunnaisesti.
Kaupungistumisesta puhutaan, mutta ilmiö on alkanut jo yli 10 000 vuotta sitten maanviljelyskulttuurin kehittymisen myötä. Ilman sitä emme puhuisi Jerusalemista tai Babylonista.
Kaupungeissa tiivistyvät kirkon monet haasteet, mutta myös mahdollisuudet palata juurille. Sitä on ihmisten kohtaaminen ja arjen näkeminen
Vaalien alla lähes kaikki kiinnittivät huomionsa puolueisiin ja niiden lupauksiin ja keskittyivät valitsemaan oman puolensa. Ilmastoasiat olivat pinnalla, mutta väärällä tavalla. Hienoa oli huomata ihmisten tietoisuus ongelmasta, mutta ratkaisu on vielä kaukana.
Juhani Rekola kirjoitti usein teemoista, joilla on selkeä yhteiskunnallinen ulottuvuus: vähäosaiset ja hyljeksityt ihmiset sekä pahuus ja kärsimys. Tästä huolimatta Rekola ei kuitenkaan juuri ottanut suoraa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tässä artikkelin nostan esiin niitä piirteitä, mitä Rekolan kirjoituksilla on yhteiskunnallisesta näkökulmasta ja pohdin mitä annettavaa Juhani Rekolalla on nykyiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun.
umalan läsnäolon kokeminen on yksilölaji. Meitä saattaa seistä siinä kaksi vieri vieressä, mutta toinen tuntee Jumalan syvää poissaoloa, toinen hänen lämmintä läheisyyttään.
Vaikka maallistumista ei käy kieltäminen, eletään tämän päivän läntisessä maailmassa pääasiassa yhä ikään kuin kristinusko olisi totta. Me saatamme kyllä kieltää Jumalan olemassaolon ja kaiken tuonpuoleisen todellisuuden. Samalla me kuitenkin tarraudumme suorastaan uskonnollisella vimmalla ihanteisiin, joita maallistunut maailmankuvamme ei pysty kunnolla kannattelemaan.
Jeesus katsoo taakseen, toinen jalka maassa, toinen ilmassa. Mitä Jeesus sanoisi maan ja taivaan rajalla?
EU:n jäsenmaiden on kautta historian ollut vaikea löytää yhteistä säveltä integraatioprojektin suuntaviivoista. Etelä-Euroopassa liittovaltiolliselle unionille on usein ollut vahvempaa tukea kuin Britanniassa tai Pohjoismaissa, joissa valtiosuvereniteetin rooli on vahva. Tämä ja monet muut EU:n kehittämiseen liittyvät periaatteelliset näkemyserot palautuvat hieman yllättäen jakolinjoihin kristinuskon kulttuuriperinnössä.
Puheenjohtaja Katri Korolainen on kutsunut kokoukseen Jeesuksen. Mihin Suomen kirkon pitäisi nyt keskittyä? Mitä Jeesus sanoisi?
Pastorin ja taiteilijan Ilkka Sariolan työhuoneen nurkassa seisoo keskeneräinen krusifiksi. Se on Sariolan toinen. Ensimmäisen hän oli tehnyt kuuluisan, 1100-luvulla maalatun San Damianon krusifiksin pohjalta. Juuri San Damianon ristin edessä kerrotaan Franciscus Assisilaisen kuulleen Jumalan äänen: ”Mene ja korjaa minun taloni.” Sariolan maalamaa Hiljaisen lauantain krusifiksia voi nykyisin kuunnella Kallion kirkossa. Taiteilijaa itseään puhuttelee nyt toisen näköisen Kristuksen ääni.
Tämä on se yö, joka loistaa valoa, jota pimeys ei ole saanut valtaansa. Yö päivää kirkkaampi. Yö jonka merkitys kirkastuu meille vasta vähitellen.
Piispa Kaisamari Hintikan mukaan elämme murroskautta, joka houkuttelee kääntymään sisäänpäin ja hakemaan yksinkertaisia ratkaisuja. Parasta kuitenkin olisi, ettei kirkko keskittyisi oman etunsa ajamiseen, vaan etsisi uusia mahdollisuuksia rakkautena vaikuttavalle uskolle.
Kivi kätkee ruumiin. Pääsiäinen muistuttaa, että kivien on aika horjua. Muuten ruumiita tulee aina vain lisää.
