Kuuntelemisen teologia
16.2.2023 / Näkökulma

Mistä Jeesus avautuisi? – kuuntelemisen teologia 

Julkaistu Kategoriat NäkökulmaAvainsanat , ,
Jaa:

Kirkon olemassaolon suurena kysymyksenä on se, missä ja miten kirkko suostuu kohtaamaan ihmiset, kuuntelemaan heitä ja tekemään heidän kanssaan teologiaa.

”Sehän on pyhää, se ihmisen koskemattomuus. Kun ihminen menee tonne ja avautuu, niin sitä ei keskeytetä. Sä kunnioitat sitä tilaa mikä toisella ihmisellä on siellä. ’Nyt mä istun hiljaa. Mä en kaiva puhelinta esiin. Mä istun ja kuuntelen ja katson kun se toinen ihminen vuodattaa.’ Kun mä avaudun siellä, itelle jää kanssa sellanen pyhyyden tunne siitä, että nää ihmiset on tässä mun kanssa. Sehän on kanssa pyhä kokemus ainakin itelle, että mä saan kokee tän, että tää hetki on nyt tässä ja saan kokea, että mä elän. Mut hyväksytään ja mä oon nyt paljaana tässä.” (Avautumisklubin avautuja)

Muutama vuosi sitten törmäsin facebookissa tapahtumaan, joka kiinnitti heti huomioni. Tapahtumassa, Avautumisklubissa, ihmiset kokoontuivat avautumaan ja kuuntelemaan toistensa avautumisia tuopin ääressä kalliolaisessa baarissa. Klubia tuotti Kallion seurakunnan pappi Visa Viljamaa, johon kiinnostuneet saattoivat ottaa yhteyttä ja ilmoittautua avautujiksi.

Minua viehätti paitsi itse klubin konsepti, myös se, miten Avautumisklubin tapahtumakuvaus ja tapahtumapaikka solahtivat ulkoisesti sujuvaksi osaksi facebookin lukemattomien eri kulttuuritapahtumien virtaa, mutta ollen samalla seurakunnan toimintaa.

Uteliaisuus vei minut eräänä helteisenä toukokuun iltana kuuntelemaan, miten Kallion sydämessä avauduttiin sillä kertaa ihastumisesta. Paikan päälle oli eksynyt sekä satunnaisia ohikulkijoita, uteliaita ensikertalaisia että klubin vakiokävijöitä. Halusin tietää, mikä teki tapahtumasta seurakunnan toimintaa. Miten klubissa avautuvat ihmiset sen kokivat? Liittyikö kävijöillä tapahtumaan pyhän kokemuksia?  

Kirkon reviiriltä ihmisten reviirille

Kirkon tutkimuskeskus tekee neljän vuoden välein suomalaisen aikuisväestön keskuudessa Gallup Ecclesiastica -kyselyn. Tuoreimmista tutkimuksista käy ilmi, että suomalaisista huomattava määrä ei ole ollenkaan tai on vain vähän uskonnollisesti suuntautunutta. Tästä huolimatta samaan aikaan on havaittavissa yhä kasvavaa kiinnostusta uskonnollisuutta ja henkisyyttä kohtaan.

Kirkon kannalta huono uutinen on se, että perinteinen luterilainen jumalanpalvelus ja seurakunnan toiminta eivät näytä tarjoavan tähän uuteen uskonnollisuuden ja henkisyyden – voisi varmaan sanoa myös pyhyyden – kaipuuseen vastausta.

Uskallammeko astua ulos perinteisistä toimintatavoista ja tiloista? Kun kirkon tilaisuus siirretään pois kirkon omalta reviiriltä ihmisten reviirille, tapahtuu vääjäämättä myös niin valta-aseman kuin toimintakulttuurin siirtymä. Toiminta ei enää tapahdukaan kirkon määrittelemällä tavalla ja kirkon kielellä, vaan ihmisten tavoilla ja kielellä. 

Kontekstuaalisuus, teologian imperatiivi

Mitä tämä käytännössä tarkoittaisi kirkolle ja sen teologialle? Sana teologiahan tulee kreikankielisistä sanoista theos ’jumala’ ja logos ’sana’, ’järki’, ’oppi’, ’keskustelu’. Ajattelen, että tehdessämme teologiaa, keskustelemme Jumalasta ja hänen toiminnastaan tässä maailmassa. Pappi ja teologi Stephen B. Bevans vastaa kysymykseen nimeämällä kontekstuaalisuuden teologian imperatiiviksi. Kaikki teologia on sidottu tiettyyn aikaan, paikkaan ja kulttuuriin.

Kirjoitukset ja kirkon traditio ovat merkittävä lähtökohta teologian tekemiselle. Samalla on kuitenkin välttämätöntä ottaa kolmanneksi näkökulmaksi se sosiaalinen, kulttuurinen ja ajallinen ympäristö eli konteksti, jossa me elämme. On kysymys teologian tekemisestä yhdessä, ei ulkopuolelta tulevasta, niin kutsutusta teologian oikean ymmärtämisen opettamisesta.   

On kysymys teologian tekemisestä yhdessä, ei ulkopuolelta tulevasta, niin kutsutusta teologian oikean ymmärtämisen opettamisesta.   

Erityisesti kaupungeissa, joissa kirkkoon kuuluvien määrä laskee nopeimmin, on kirkon huomioitava työssään myös kaupunkielämän omaleimaisuus. Tutkijoiden mukaan kaupungeille ominaisia erityispiirteitä ovat tehokkuus, yksilöllistyminen, moninaisuus, epäsovinnaisuus ja vaihtelevat sosiaaliset suhteet.

Kirkon rakenteisiin, organisaatioon ja ”näin on ennenkin tehty” -asenteeseen nojaava työntekotapa tuottavat surullisimmillaan tilanteen, jossa toimijan päätuote – kirkon kontekstissa jumalanpalvelus – kohtaa vain marginaalisen määrän niistä ihmisistä, joita kuvitellaan palveltavan. Kuka kohtaa ja kuuntelee niitä ihmisiä, joiden todellisuudelle kirkon perinteinen toiminta on täysin vieras?  

Ihmisten arjessa on paljon elettyä uskonnollisuutta ja pyhyyttä. Arjen uskonnollisuutta tutkiva Nancy Ammerman toteaa, että jos haluamme löytää ja kuunnella ihmisten elettyä uskonnollisuutta, meidän tulee etsiä uskonnollisuutta ihmisten arjesta. Meidän tulee kuunnella niitä tarinoita, joita ihmiset itse siitä kertovat.

”Jos haluamme löytää ja kuunnella ihmisten elettyä uskonnollisuutta, meidän tulee etsiä uskonnollisuutta ihmisten arjesta.”

Ammerman huomauttaa, ettei eletty uskonnollisuus löydy siitä, että menemme sunnuntaina kirkkoon – vaikka joidenkin kohdalla toki on näinkin – vaan kaikesta siitä, miten ihmiset pukeutuvat, syövät, suhtautuvat elämään, kuolemaan, seksuaalisuuteensa tai jopa kehonsa tatuointeihin.  

Kirkon ongelmana ei ole se, etteivätkö ihmiset kaipaisi pyhiä kokemuksia ja vastauksia olemassaolon kysymyksiin. Kirkon olemassaolon suurena kysymyksenä on sen sijaan se, missä ja miten kirkko suostuu kohtaamaan ihmiset, kuuntelemaan heitä ja tekemään heidän kanssaan teologiaa.

Jeesus itse kulki ihmisten arjen keskellä, pysähtyi kohdalle ja kysyi: ”Mitä sinä haluat minun tekevän sinulle?” Hän kuunteli vastauksen ja toimi. 

 Olisiko kirkon aika lähteä kulkemaan Jeesuksen jalan jäljissä? 

Kirjoittaja on ryhmätaideterapeutti, diakoni, teologi, äiti, vaimo ja kahden kissan omistaja. (Kuva Mikko Huotari)