Jumalan läsnäolon kokeminen on yksilölaji. Meitä saattaa seistä siinä kaksi vieri vieressä, mutta toinen tuntee Jumalan syvää poissaoloa, toinen hänen lämmintä läheisyyttään.
Perinteisen, kristilliseksikin mainitun käsityksen mukaan Jumala on poissa arkeni tapahtumista heti, kun tapahtuu jotakin pahaa. Kun sairastun vakavasti tai lapsia raiskataan tai tsunamiaalto lyö yli, ihmetellään, missä Jumala oli. Sen sijaan kukaan ei kyseenalaista hänen läsnäoloaan siellä, missä nousen linja-autoon tai levitän aurinkorasvaa.
Mikä Jumalan olemuksessa saa minut uskomaan, että hän on paikalla silloin, kun ei tapahdu mitään tavallisuudesta poikkeavaa? Mikä Jumala se on, jonka läsnäolon tunnistaa hetkestä, jolloin kaikki menee niin kuin olen suunnitellut tai odottanut?
Sen sijaan kukaan ei kyseenalaista hänen läsnäoloaan siellä, missä nousen linja-autoon tai levitän aurinkorasvaa
Ahkera rukoilija toivoo Jumalan puuttuvan elämänsä käänteisiin, mutta tekevän sen tavalla, joka rukoilijalle sopii. Sellaista me kristityt kutsumme johdatukseksi. Jos sen sijaan tie nousee pystyyn, joudun onnettomuuteen, menetän työni tai rakastettuni, kysymyksessä on koettelemus. Sen yössä kysyn, miksi Jumala hylkäsi minut.
Moralistin ase
Kristuksen läsnäolo on myös vallan väline. Kristittyjen kesken ei ole ollenkaan tavatonta, että jollakulla on käsitys siitä, missä Kristus milloinkin on, ja etenkin siitä, mille hän on kääntänyt selän. Yhtä tarkkaan osaavat monet kertoa, mitä Jumala mistäkin ajattelee.
Moralistille Jumala ei ole poissaoleva eikä salattu. Hänen läsnäolonsa voidaan tunnistaa nopealla Hengen nuuhkaisulla.
Kun näytelmäkirjailija Samuel Beckett pani kaksi herraa puun juurelle odottamaan herra Godot’ta, hän tuli kirjanneeksi kärsimättömän levottomuuden, jota Jumalan odottaja tuntee. Kertomus tuntuu vahvistavan yleisen, vieläpä raamatullisen otaksuman, että Jumala tuo tullessaan rauhan.
Kristuksen läsnäolo on myös vallan väline
Se on erikoista. Eivätkö juuri Jumalan kauneus, hyvyys ja täydellisyys saattaisi ravistaa rauhani rikki, tehdä minusta levottoman ja saada minut tunnistamaan syvimmän ihmisyyteni? Miksi ajattelen, että Jumalan läsnäolon pitäisi tuoda minulle tunteen kuin olisin hän?
Individualistin kuilu
Kristuksen läsnäolo on sen kokeneiden mukaan konkreettista ja persoonallista. Suurin osa meistä voisi luonnehtia häntä ystäväkseen, henkilökohtaiseksi vapahtajakseen tai pelastajakseen.
Jeesus elää, sanotaan. Siitä syntyy vaikutelma, että hän yhä kulkee kysymässä, mitä haluat, että sinulle tekisin. Sellaista vapautta ei Ylösnousseelle ole kuitenkaan tapana antaa. Vaikka Jeesus parantaa ja lohduttaa, hän ei kaikkien mielestä etsi yksinäiselle iholle hyväilijää eikä siunaa homon avioliittoa.
Sisarkirkon siunatussa ehtoollisleivässä Kristus kätkeytyy tabernaakkelin hämärään. Hänen läsnäoloaan ei jätetä tuntemuksen varaan: punaiseen lamppuun sytytetään merkiksi valo.
Omassa kirkossamme Kristuksen läsnäolo on yksilölaji. Meitä saattaa seistä siinä kaksi vieri vieressä, mutta toinen tuntee Jumalan syvää poissaoloa, toinen hänen lämmintä läheisyyttään.
Mutta onko Kristus poissa, kun tunnen itseni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi? Onko hänen läsnäolonsa sitä, että tunnen yhteyttä ja olevani ehjä?
Aikuisen vastuu
Voisi kuvitella, että Kristus ei ole siellä, missä on armottomuutta, yksisilmäisyyttä, ahtautta tai julmuutta. Mutta se ei pidä paikkaansa. Siellä, missä hän lukuisten silminnäkijöiden mukaan totisesti oli, oli hyväksikäyttöä, ohittamista, hylkäämistä ja torjuntaa. Siellä kiellettiin usko, tehtiin itsekkäitä valintoja, rakennettiin tuhoavia järjestelmiä ja valmisteltiin kuolemantuomiota.
Kristuksen läsnäolo ei ole koskaan pelastanut inhimillistä elämää inhimilliseltä elämältä. Siitä päättelen, etteivät elämän raskaus, epäonni tai vääryydet kerro Kristuksen poissaolosta.
Kristuksen läsnäolo ei ole koskaan pelastanut inhimillistä elämää inhimilliseltä elämältä. Siitä päättelen, etteivät elämän raskaus, epäonni tai vääryydet kerro Kristuksen poissaolosta.
Erotessaan oppilaistaan helatorstaina Kristus jätti heille tehtävän. Oli aikaa kasvaa aikuiseksi. Niinpä Kristus kyllä on läsnä kaikkialla ja kaikessa niin kuin lupasi. Mutta hän ei ole läsnä hoitaakseen asiat puolestani tai asettuakseen isän rooliin sisäisen lapseni edessä. Hän on läsnä merkityksissä, kertomuksissa ja tavoissa, joilla teen tuttavuutta hänen kanssaan.
Helatorstai on aikuistumisen pyhä. Siihen loppuvat maidonimeminen ja iskän lämmittämä velliruoka. En voi enää kysyä Jumalalta, missä olet. Minun on kysyttävä sitä itseltäni ja kannettava vastuu hänen näkymisestään maailmassa.
Kaisa Raittila, kirjailija