Nuoret naiset vieraantuvat uskonnollisuudesta, kun kirkko ei asetu keskusteluun globaalin oikeudenmukaisuuden, radikaalin rakkauden ja arkisen yhteyden kysymyksissä, sanoo postmillenniaalien kirkkosuhdetta tutkiva Marjukka Laiho Itä-Suomen yliopistosta.
Kirkko on huolissaan suhteestaan nuoriin työikäisiin, mutta ei useinkaan hyödynnä tutkimustuloksia heidän odotuksistaan eikä vaivaudu luomaan heihin suoraa kontaktia. Myös kirkon itseymmärrys ontuu. Näin arvioi Itä-Suomen yliopiston projektitutkija Marjukka Laiho.
– Kirkko vetäytyy sakastin nurkkaan väittämään, että ei ole poliittinen toimija. Ja kuitenkin jo sen hyssyttely on vallankäyttöä.
Massiivisten globaalien ongelmien edessä ja koulutuksen kriisissä nuoret aikuiset uupuvat ja masentuvat. He tarvitsevat puolestapuhujan. He tarvitsevat mallin, miten olla ja tehdä toisin.
– Mutta näille tiedostaville, ilmastostressin painamille kirkko tarjoaa kirjaimellisesti kinkkukiusausta, Laiho sanoo.
Jos nuoret naiset arvostavat vapautta ja tasa-arvoa ja kirkko matelee hierarkkisuuden ja patriarkaalisuuden purkamisessa, ei ihme, että uskottavuus kärsii.
– Ja jos nuoret naiset arvostavat vapautta ja tasa-arvoa ja kirkko matelee hierarkkisuuden ja patriarkaalisuuden purkamisessa, ei ihme, että uskottavuus kärsii.
Missä ovat seurakuntien olohuoneet?
Tästä ei kirkossa tarpeeksi puhuta: Ihmisten koulutustaso on noussut. Yhteiskunta on demokratisoitunut. Terapiasukupolvi on oppinut tarkastelemaan itseään kriittisesti ja odottaa kirkolta samaa.
Kolme-, neljäkymppiset voivat kyllä uupua ja tarvita tukea, mutta heillä on omistajuutta ja kapasiteettia. Ja heillä on tarve tulla kohdatuiksi oman elämänsä asiantuntijoina, omassa toimijuudessaan ja omassa älyllisyydessään.
– Siihen ei oikein sovi kirkollinen vähättelyn ja paternalismin lässyttävä tendenssi. Toimintatavat ovat niin käsikirjoitettuja, ettei ihmisten omalle toimijuudelle jää tilaa. Siksi ihmiset valitsevat oman juttunsa sieltä, missä he voivat toteuttaa itseään.
Nuorempi polvi arvioi tekemisen perinnettä. Auktoriteetit eivät houkuttele, dialoginen viisaus on kiinnostavampaa. Mutta näyttäytyykö kirkko keskustelevana?
Kymmenen vuoden takainen Toiveiden kirkko -tutkimus kertoi, että nuoret aikuiset kaipaavat tiloja. Missä ovat seurakuntien olohuoneet? Toimiva konsepti näyttää olevan vaikkapa ABC-ketjulla tai Ikealla. Ruokaa, vessat, leikkipaikka lapsille.
– Kirkossa ihmistä tarvitaan edelleen yleisöksi. Työntekijä on kirjaimellisesti työn tekijä, vaikka mentori olisi hänelle parempi rooli, Marjukka Laiho sanoo.
Kirkossa ihmistä tarvitaan edelleen yleisöksi. Työntekijä on kirjaimellisesti työn tekijä, vaikka mentori olisi hänelle parempi rooli.
Vielä on matkaa pop up -seurakuntaan. Arjen puristukseen juuttuneen työntekijän lisäksi esteenä on rooliinsa juuttunut kirkon jäsen. Ihmisten kaipuuta kuunnellessa ei pitäisi pelätä mennä sinne, mihin se vie.
– Kirkko voi vapaasti tehdä välillä överit, kun se usein edustaa vain vajareita. Pitää sietää ennakoimattomuutta. Kun tilastot ja kalenteri unohtuvat, Pyhälle Hengelle on enemmän liikkumatilaa.
Mitä uskonnollisuus tarkoittaa?
Ja entä tämä Jeesus-puhe, jota kirkon äänekäs vähemmistö vaatii? On lunastusta ja on pelastusta, mutta mistä lopulta on kysymys, siitä ei päästä puhumaan, Marjukka Laiho harmittelee. Onko kirkko vain sanan ja kielen kirkko, vai myös tunteiden, ilmapiirien ja aistimusten kirkko? Onko se vain oikein ajattelemisen vai myös oikein tekemisen kirkko?
On lunastusta ja on pelastusta, mutta mistä lopulta on kysymys, siitä ei päästä puhumaan.
Sen enempää ei voi eristäytyä omaan maahan kuin omaan kirkkoonkaan. Ja kun Laihon tutkiman kosmopoliittisen näkökulman mukaan kaikki liikkuu rajoista huolimatta – aseet, aatteet, virukset, ihmiset – kirkon pitäisi nähdä, miten paljon nuoret sukupolvet tarvitsevat toivoa.
– Vaikka ihmiset eivät onnistuisi ajattelemaan samalla tavalla, toivo yhdistää.
Tutkimusten mukaan uudet sukupolvet ovat yhä vähemmän uskonnollisia. Mutta mitä uskonnollisuus tarkoittaa?
– Itseään hyvin vähän uskonnollisena pitävä saattaa mieltää itsensä henkiseksi tai hengelliseksi. Hän voi kaivata armoa, mutta ei tavoita, mitä kirkko tarkoittaa pelastuksella, Marjukka Laiho sanoo.
Itseään hyvin vähän uskonnollisena pitävä saattaa mieltää itsensä henkiseksi tai hengelliseksi. Hän voi kaivata armoa, mutta ei tavoita, mitä kirkko tarkoittaa pelastuksella.
Siksi on tärkeää kuunnella, mikä millenniaalien kaipaus on. Itsekin samaan ikäryhmään juuri ja juuri kuuluvana Laiho tietää, mitä on kaivata pyhää ja pettyä kirkon leipääntyneeseen arkeen.
– Ikäiseni kaipaavat nähdyksi ja kuulluksi ja kutsutuksi tulemista. En halua, että minulle ilmoitellaan asioita määrämuotoisilla kirjeillä. Haluan olla merkityksellinen. Haluan, että minulle edes kerran soitetaan ja kysytään, miten voin, mitä kuuluu, mitä tarvitsen. Että olisi paikka, johon voisin mennä läppärini kanssa tekemään töitä, tapaamaan muita, juomaan kupin kahvia. Että seurakunta tukisi minua ei niinkään ryhtymään aktiiviseksi toimijakseen vaan luomaan verkostoja ympäristössä, jossa asun, ja elämään rakkaudellista elämää.
Haluan, että seurakunta tukisi minua ei niinkään ryhtymään aktiiviseksi toimijakseen vaan luomaan verkostoja ympäristössä, jossa asun, ja elämään rakkaudellista elämää.
Roolit tutkijana ja kirkon keskushallinnon kehittämistehtävissä ovat olleet Marjukka Laiholle mielekkäitä, luottamushenkilön ja seurakuntalaisen roolit puolestaan vaikeita. Laiho tietää, että ei ole yksin.
– Myös monen millenniaalipapin suhde kirkkoon on haastava. Toistaiseksi olen pappi, moni tutuistani sanoo. Kirkosta vieraantuvien ja siihen sitoutuvien jakolinja ei siis kulje kirkon työntekijöiden ja seurakuntalaisten välissä vaan läpi kummankin yhteisön.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Pääkuva Pixabay.