kantaa ottava paita

Kestivätkö ihanteet todellisuuden?

Miten noin viisikymppisten kirkollisten kulttuuripersoonien nuoruuden ihanteet muuttuivat iän myötä? Katsomuksensa kehittymisestä kertovat Marttaliiton pääsihteeri Marianne Heikkilä, kirjailija ja kustantaja Antti Nylén sekä teatteriohjaaja, käsikirjoittaja Miira Sippola.

Marttaliiton toiminnanjohtaja

IHMISIÄ TULEE VOIMAANNUTTAA TOIMIJOIKSI

Marttajohtaja Marianne Heikkilän, 54, nuoruuden ihanteet olivat opiskelukavereiden kanssa yhdessä jaettuja.

– Kosmos haltuun, kapitalismi kumoon, kirkko kuntoon ja kirkkaaksi sekä kaikkien ihmisarvon kunnioitus!

He halusivat muuttaa maailmaa ja luterilaista kirkkoa sisältäpäin oikeudenmukaisemmaksi, yhdenvertaisemmaksi, tasa-arvoisemmaksi ja kestävän kehityksen mukaiseksi.

– Meidän välineinämme olivat sanan miekka ja journalismi sekä rohkeat visiomme ja näkymme rakkaasta kansankirkostamme ja sen tarvitsemasta muutoksesta. Halusimme todellisuuden, jossa on luvallista elää todeksi kahden maan kansalaisuutta olematta älyllisesti naiivi ja epärehellinen.

– Kurkotimme kirkon torneihin ja kuusiin. Emme pokkuroineet ketään tai mitään, koska olimme varmoja, kutsuttuja, ja valoimme toivoa ja uskoa toisiimme tekemällä asioita näkyväksi sanan ja performanssien kautta.

Ihanteet ovat kantaneet

Etsijä-lehden ympärille kerääntyneen Marianne Heikkilän opiskeluporukan maailmanparannus lähti uskollisuudesta nuoruuden näylle, arvoille ja ihanteille: ympäristön ja luomakunnan kunnioitus, myötätunto ja armo, toisten auttaminen, oikeudenmukaisuus ja rauhan rakentaminen.

– Arvostimme myös koulutuksen antamaa sivistystä ja ymmärrystä hahmottaa maailmaa ja ympäröivää todellisuutta. Saimme kriittisyyden ja systemaattisen analyysin työkalut opiskelujemme kautta.

Maailmanparannusprojekti kiinnittyi paremman huomisen toivoon, uskoon ja luottamukseen.

– Kaikki edellä kuvatut ihanteet ja arvot ovat kantaneet minua tähän päivään asti.

Luterilaisella papilla ei ole toisaalta epärealistisia odotuksia tai turhaa haihattelua maailmasta ja ihmisistä.

– Silti ihanteissa on ollut tärkeää säilyttää perusoptimismi, toiveikkuus ja ratkaisukeskeinen mahdollisuuksien meri. Niitä on ollut tärkeä pitää esillä esimerkiksi lasten kasvatuksessa ja johtamistyössä.

Ihanteissa on ollut tärkeää säilyttää perusoptimismi, toiveikkuus ja ratkaisukeskeinen mahdollisuuksien meri.

Heikkilän nuoruuden ihanteet muokkautuivat noin parikymppisenä.

– Nyt kun katson omia nuoriani tai ympärillä olevia nuoria, heidän kuohuntansa, mielen herkkyytensä ja pohdintansa ovat kiinnostavaa seurattavaa. Tässä iässä on tärkeä antaa heille perspektiiviä ja maadoittamista. Elämä kantaa, vaikka se antaa vastoinkäymisiä.

Marianne Heikkilän arvostama ekonomisti Sixten Korkman on sanonut: Raha ei tee onnelliseksi, mutta sen puute tekee onnettomaksi.

– Olen elättänyt koko työurani läheistäni, jolta jäi kuollessa vain suuret velat. Kun olen ollut omavelkainen takaaja ja elänyt aika niukoissa talouksissa, on rahasta puhuminen ja talouskasvatus seuraaville sukupolville tärkeää.

Helpota toisten ahdistusta

Energiakriisin, ruokakriisin, inflaation kiihtymisen, Venäjän hyökkäyssodan ja Natoon liittymisen aika tuntuu ”vaarallisimmalta sitten toisen maailmansodan”. Taantumakin voi uhata Euroopan yhtenäisyyttä ja rauhaa.

– Niin kuin politiikka on yhteispeliä, inhimillinen arki edellyttää meiltä jokaiselta päivittäin pieniä tekoja, joilla voimme helpottaa toistemme maailmanahdistusta.

Marianne Heikkilä haluaa olla rakentamassa luontokatoa ehkäisevää ympäristöä ja hiilineutraalia Suomea.

– Haluan myös yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus rakastaa, oikeus työntekoon ja mahdollisuus merkitykselliseen elämään.

Haluan myös yhteiskunnan, jossa jokaisella on oikeus rakastaa, oikeus työntekoon ja mahdollisuus merkitykselliseen elämään.

Luonnollisesti rovastille on tärkeää hengellisyys, usko Jumalaan.

– Uskon iankaikkisuuteen ja siihen, että vielä kerran tämän ajan jälkeen näemme ja kohtaamme edellä menneet. Pääsemme kotiin.

Riisutaan piispat palleiltaan

Opiskeluaikana yliopistolla Marianne Heikkilän ja kumppaneiden ajatteluun vaikuttivat vapautuksen teologia, ekoteologia, pastoraalipsykologia, sielunhoito, feministiteologia, spiritualiteetin teologia ja ”Etsijä-lehden hegemonia”. Ne tarjosivat ”taisteluhuutoja barrikadeille”.

Esimerkiksi kehitysyhteistyömäärärahojen turvaaminen ja vihreän siirtymän mahdollistaminen tuntuvat yhä puolustamisen arvoisilta asioita.

Kristityt opiskelijat halusivat olla ihmisoikeuksia ja hyvinvointivaltiota puolustavia tasa-arvotaistelijoita. Heillä oli näky saada aikaan muutos, joka tekisi kirkolle hyvää.

– Oikeaoppisuus ja uskonnollisten sääntöjen noudattaminen eivät olleet ensisijaisia tavoitteitamme, vaan halusimme riisua vallassa kylpevät neuvokset ja piispat palleiltaan kohtaamaan oikeaa maailmaa ja vereslihalla olevia ihmisiä.

– Haluan loppuelämäni edistää sitä, että äänettömille annetaan ääni ja että vallanpitäjät riisutaan valtaistuimilta palvelemaan kansalaisia.

Lähimmäisen palveleminen on kirkon tunnusmerkki ja tehtävä. Sellainen kirkko tukee ja innostaa ihmisiä toimimaan vapaaehtois- ja kansalaistoiminnassa.

– Kirkkomme on harjoitettava rohkeaa ja hädän äärimmäiseen päähän menevää diakoniaa, jossa kärsiviä, petettyjä ja tuomittuja autetaan ja kohdataan.

Yhteinen tahto vastata hätään

– Armon, syntien anteeksiantamisen, hengittävän rukouksen, hiljaisuuden viljelyn ja toivon luomisen kirkossa diakoninen näky eletään todeksi päivittäin, Marianne Heikkilä visioi.

Hän toteuttaa näkyään viime syksyn seurakuntavaaleissa saamallaan vahvalla mandaatilla. Heikkilä sai eniten ääniä Helsingissä, 517, ja toiseksi eniten koko Suomessa jyväskyläisprofessori Martti J. Karin jälkeen.

Rovasti katsoo, että kirkon muutos lähtee sekä sisältäpäin vaikuttamisesta, jota luottamushenkilötkin tekevät, että yhteisestä tahtotilasta tarjota hengelliseen hätään ja janoon armoa ja anteeksiantoa.

Oikeudenmukainen, yhdenvertaisuutta, rauhaa ja sovintoa edistävä kirkko voimaannuttaa ihmisiä toimijoiksi.

Jokaisen kyvyt ja osaaminen voivat olla rikastuttamassa kirkkoa niin, ettei ihminen ole diakoniankaan asiakkaana vain avun vastaanottaja vaan itse toimija.

– Jokaisen kyvyt ja osaaminen voivat olla rikastuttamassa kirkkoa niin, ettei ihminen ole diakoniankaan asiakkaana vain avun vastaanottaja vaan itse toimija.

Toisten onnistumisista voimaa

Marttaliiton pääsihteeri vaikuttaa myös hallitusammattilaisena lukuisissa järjestöissä ja organisaatioissa, kuten Parisuhdekeskus Katajassa, Sininauha Oy:ssä, Kuluttajaliitossa, valtiovarainministeriön Digi arkeen -neuvottelukunnassa, LähiTapiolassa, Väestönsuojelusäätiössä, Autismisäätiössä, Jane ja Aatos Erkon säätiössä, Lasten ja nuorten keskuksessa ja Diakonissalaitoksen valtuustossa.

Hän toimii johtotehtävissä sekä työssään että luottamushenkilönä, koska uskoo yhdessä tehtävään kestävään kehitykseen ja muutokseen paremman maailman aikaansaamiseksi.

– Olen halunnut aina olla mahdollistamassa muille heidän oman osaamisensa ja intohimonsa hyödyntämisen. Oma pieni roolini johtajana eri paikoissa on edistää toisten onnistumista ja kukoistusta. Saan itsekin voimaa, kun näen ihmisen löytävän kutsumuksensa, osaamisensa ja potentiaalinsa.

Saan itsekin voimaa, kun näen ihmisen löytävän kutsumuksensa, osaamisensa ja potentiaalinsa.

Niin Marianne Heikkilän nuoruuden kuin nykyhetkenkin ideaalikirkko edistää aina ja kaikkialla ihmisarvoa, ottaa kantaa tältä pohjalta yhteiskunnalliseen ja sosiaalieettiseen dialogiin ja pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisesti rakenteellisiin epäkohtiin.

– Olisipa taivaallista, jos voisimme kokea kirkossamme enemmän merkkejä jumalallisesta ja inhimillisestä huolenpidosta, rakkaudesta, kaipauksesta, ilosta, uskosta, yhteydestä ja toivosta.

Kuva: Marttaliitto

HAVAHDU OLEMISEN IHMETTELYYN

Teologian maisteri Miira Sippolalla, 50, ei ollut opiskeluvuosinaan varsinaista maailmanparannusintoa.

– En ole sillä lailla käytännöllinen. Minulla on filosofinen ja taiteellinen pää ja mieli, teatteriohjaajaa ja käsikirjoittaja kertoo.

Häntä on innostanut ja inspiroinut opiskeluajoista lähtien runollinen tapa nähdä maailman ihmeellisyys.

Sippola on ihastellut sitä, miten mikro- ja makrokosmos vastaavat toisiaan. Maailmassa on samoja muotoja kaikkialla; samat systeemit ovat toiminnassa avaruudessa, muurahaiskeossa ja ihmisryhmässä; valtameressä, kvanttifysiikassa ja hienossa runossa.

– Oli selvää, että taiteen tie oli minun tieni. Nämä ideat olivat silloin mahtavia ja eläviä ja ovat sitä yhä.

Taiteilija pitää arvossa sitä, että meidät havahdutetaan olevaisen äärelle, ihmettelemään.

– Minulla ei ole ollut maailmanparannusihanteita. Siinä on riittämiin, että pyrkii näkemään maailman tuoreesti ja katselee sisäänpäin.

Juuri nyt hän yrittää luoda ehjän, hyvän kirjan työn alla olevasta käsikirjoituksesta.

– Taiteilijalla ei ole muuta tehtävää kuin luoda kirkkain osaamansa työ ja uskoa ja toivoa, että se elähdyttää jotakuta.

Kirjan teemana on elämän taitekohtaan joutuneen kertojan autofiktiivinen tarina henkisestä etsinnästä. 

– Aiheen äärellä siis yhä…

Ei uskollinen kirkon nainen

Miira Sippola ei ole ”mitenkään uskollinen kirkon nainen”. Kirkko on hänestä rakenne, se on ihmisten näköinen.

– Minulla on luontainen epäilys jyhkeitä rakenteita kohtaan, koska ne tappavat elävän hengen, ja osin niin on kirkossakin – itse asiassa masentavan usein, tietenkään ei kaikkien, mutta valittavan monien kohdalla.

Minulla on luontainen epäilys jyhkeitä rakenteita kohtaan, koska ne tappavat elävän hengen, ja osin niin on kirkossakin.

Taiteilijan tekisi usein mieli sanoa papeille, jotka valittavat tai ovat pikkusieluisia, että ”jos otettaisiin sulta kaksi kolmasosaa pois palkasta, niin mitä tekisit? Siis että tekisitkö vielä työtäsi?”

– Tarkoitan, että kun hengen työ alkaa olla sellaista, ettei siinä ole elävää henkeä vaan enemmän valitusta työolosuhteista, niin ehkä pitäisi vaihtaa alaa. 

Kirkas ja rakas kristinusko

Kristinusko on Sippolalle rakas. Se on uskonto, johon hän on kasvanut. Ytimessä ovat Jumala ja ihminen, jotka ovat yhtä, erottamatta, jakamatta ja sekoittamatta.

– Isä on minussa, ja minä olen Isässä – tämä on suuri salaisuus, olennaisin. Kaikessa, kaiken takana, ympärillä, pohjalla.

Kristinuskon kieli on tuntunut taiteilijasta välillä vieraalta, mutta ytimeltään kristinusko on ”kirkas”.

– Pappien tehtävä olisi tuoda se sanoma nykykielelle kirkkaana. Ideaalinen kirkko tekee työtä hengen palveluksessa ja toimii tulkkina ihmisille tässä ajassa ja maailmassa, kaavoihin kangistumatta ja palvelun hengessä.

 Ideaalinen kirkko tekee työtä hengen palveluksessa ja toimii tulkkina ihmisille tässä ajassa ja maailmassa, kaavoihin kangistumatta ja palvelun hengessä.

Kirkon jäsen toivoisi voivansa olla osa sellaista yhteisöä.

– Mutta missä havaitsen kaavoihin kangistumista ja valittamista, pakenen kauas, se on aivan selvää.

Kirkon työssä ydin on juuri niin kirkas kuin sen parissa työtä tekevien oma hengellinen elämä, yhteiskunnallinen valveutuneisuus ja vastuuntunto sekä niistä nouseva nöyryys.

– Mutta miten pitää niistä huolta, en tiedä. Elämä koettelee meitä kaikkia. Korkojen nousu on kaikille sama, me kaikki vanhenemme.

Kuva: Elke Kasti

ELÄINAKTIVISMIA ILMAN IDEALISMIA

Parhaiten esseistinä tunnettu Antti Nylén, 49, on tehnyt kirjoittamisen, kääntämisen, valokuvaamisen ja kuvataiteiden parissa töitä melkein koko aikuisikänsä. Hän on kirjoittanut kaksi kristinuskoon keskittynyttä teostakin, Tunnustuskirja ja Kolme pyhää (Kirjapaja).

Nyt meneillään on pienimuotoinen julkaisuprojekti, joka sijoittuu kuvataiteiden ja kirjallisuuden väliin.

– Sille päälle sattuessani saatan kutsua itseäni kustantajaksi, vaikka en pidä sanasta. Olen enää kirjailija vain vähän.

 Opiskeluvuosina Nylénin enimmät aktivistiset ajatukset liittyivät eläimiin, jotka joutuvat elämään ja kuolemaan keskitysleirin kaltaisissa olosuhteissa. Sittemmin hän on kirjoittanut ja sanonut aiheesta paljon, viime aikoina tosin vähemmän.

– ”Eläinten Treblinka” oli ja on yhä minusta skandaali, sietämätön asia, yhteinen häpeä, minunkin.

Takavuosien kiihkeä kirjallinen eläinaktivismi ei ollut vain nuoruuden idealismia, sillä alan aktivistit vaikuttivat vuosien saatossa oikeasti siihen, miten eläimiä kohdellaan nyt Suomessa.

– Eläinten asia on edistynyt yhteiskunnassa, vaikka vääryyden voima on politiikassa edelleen suuri.

Salapoliisi varjosti kirjailijoita

Kirkkoon lapsena kuulumaton ja kastamaton Nylén kasvoi täysin erossa kristillisistä ihanteista ja koulun uskonnonopetuksesta.

Yliopiston kirjallisuusopintojen yhteydessäkin hän pysytteli erossa teologiasta ja filosofiasta, joissa olisi joutunut törmäämään Jumala-kysymyksiin. Hän ei pyrkinyt kristityksi.

– Minulla ei ollut mitään uskonnollista kaipuuta. En tuntenut vetoa hengellisyyteen. En ollut nuorena kristinuskoon kiinnittynyt, vasta kolmikymppisenä sitouduin ristiin.

Vuonna 2005 mies liittyi katoliseen kirkkoon. Samana vuonna julkaistiin hänen suomennoksensa J.K. Huysmansin romaanista Vastahankaan. Huysmans näki romaaninsa epätoivoisessa esteettisessä tuskassa idulla myöhemmän kristillisen vakaumuksensa.

– Hän maalailee kuvaa Jumalasta salapoliisina, joka oli jo pidemmän aikaa huomaamatta varjostanut häntä ja odottanut tilaisuutta, napatakseen kirjailijan kiinni itse teosta, krusifiksin eteen polvistuneena. Tunnistan tuon.

Huysmans piti itseään onnekkaana, ja onnekkaaksi koki itsensä Nylénkin.

– En joutunut etsimään mitään. Ei ollut sielullista hätää. Minua palveltiin kuin kuningasta.

Työllään, toiminnallaan ja elämällään Antti Nylén sanoo haluavansa palvella nyt toisia.

Ajelehdin oikeaan paikkaan

Ideaalinen kirkko olisi Antti Nylénin mielestä hengellisesti ja liturgisesti vakaa, poliittisesti valpas, ”eikä vähääkään välittäisi jäsentensä määrästä tai laadusta”.

Ideaalinen kirkko olisi hengellisesti ja liturgisesti vakaa, poliittisesti valpas, ”eikä vähääkään välittäisi jäsentensä määrästä tai laadusta”.

Hän ajattelee, että papiston ja piispojen tehtävä on muuttaa kirkkoa niin, että se palvelee paremmin tarkoitustaan. Kirkko on hierarkkinen, olipa puhe katolisesta kirkosta tai protestanttisista kirkkokunnista.

Kirkko – mitä ikinä se tekeekään tai kuinka paljon vääryyttä se sisältääkään – on katolilaiselle Nylénille elintärkeä paitsi yhteisönä, myös käsitteellisenä, katsomuksellisena työkaluna, joka auttaa häntä sijoittamaan itsensä niin historiaan kuin biosfääriinkin.

– Tämä kokemus sisältää paljon ”perille” saapumisen tuntoja. Olen siis tullut uskoon ilman minkäänlaista uskoontulemisen kokemusta. Olen ajelehtinut oikeaan paikkaan.

En ole monesta asiasta niin varma kuin siitä, että olen kristitty, että apostolinen uskontunnustus on minulle pyhä, luovuttamaton teksti.

– En ole monesta asiasta niin varma kuin siitä, että olen kristitty, että apostolinen uskontunnustus on minulle pyhä, luovuttamaton teksti, Antti Nylén linjaa.

Kuva: Esko Jämsä / Kirjapaja

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.