Keskustelijan on tärkeää tunnistaa, mikä pohjautuu tunteeseen ja omaan taustayhteisöön, mikä järkeen ja tietoon, arvioi kirkollista keskustelua vuosikymmenet seurannut arkkipiispa emeritus John Vikström.
Ensimmäiset huomiot kirkollisesta keskustelukulttuurista saattoi tehdä jo arkkipiispan kotipaikkakunnalla Kruunupyyssä. Siellä eivät silloinen evankelisuus ja herännäisyyden sävyttämä Kyrkans Ungdom kyenneet yhteiseen toimintaan. Jo laulujen ja virsien valinta aiheutti säröä. Varsinainen oppitunti John Vikströmille oli kuitenkin 1950-luvun kristillinen ylioppilasliike.
– Toimin SSKF:ssä, ruotsinkielisessä YKYssä, ylioppilaiden kristillisessä yhdistyksessä. Sen piirissä herätys- ja kulttuurikristillisyyden välinen keskustelu oli voimakasta. Toisaalta vaikutti Houtskärin kirkkoherra Gräsbeck vaimoineen, toisaalta mukana oli niitä, jotka halusivat keskittyä myös kulttuuriin ja yhteiskuntaan liittyviin kysymyksiin. Itse olin jossain siinä välissä.
Julkista keskustelua ei 50-luvun ylioppilaspiireissä Vikströmin muistin mukaan käyty. Keskustelu oli yhdistysten sisäistä. Osakunnassa, Vasa Nationissa, kokoontui sunnuntaisin söndagkretsen. Siellä ratkaistiin nuoruuden erehtymättömällä innolla maailman ongelmia.
– Se oli opiskeluaikani vilkkain keskusteluyhteys.
Dramaattinen ja traumaattinen jako
Helsingin teologisessa tiedekunnassa opettajilla oli taustayhteisönsä, mutta yhteisöjen välinen keskustelu ei tuntunut olleen tarpeen. Suurista peruskysymyksistä ajateltiin varsin samoin. Opiskelijoiden kesken tilanne 1960-luvulla muuttui. Kristillinen ylioppilasliike jakautui.
– Ylioppilaslähetyksen tulo kentälle herätti suuria jännitteitä. Kirkossa erottuivat uuspietismi ja niinivaaralaisuus.
Kehityksen suunta oli näkyvissä jo edellisellä vuosikymmenellä. Erkki Niinivaaran synodaalikirja Maallinen ja hengellinen pani kirkon vedet liikkeeseen. Kun Osmo Tiililä osallistui keskusteluun, vastakkainasettelusta tuli julkinen.
Jako oli dramaattinen ja traumaattinenkin. Turun ruotsinkielisestä YKYstä, jonka puheenjohtajana John Vikstöm oli, osa lähti mukaan uuspietistiseen herätykseen. Suuria keskusteluja ei kuitenkaan käyty. Kerrottiin vain toisille, mikä on totuus, kuten Vikström kuvaa. Pirstoutumisesta kärsittiin kuitenkin puolin ja toisin.
– Henkilökohtaisesti onneksi säästyin välirikoilta, vaikka Erik-veljeni oli mukana Ylioppilaslähetyksessä ja sisareni mies uuspietistisessä herätyksessä.
Vääntöä naispappeudesta
Samalla jakautumisen vuosikymmenellä alkoi myös keskustelu naisten pappeudesta. Siitä käytiin Vikströmin mukaan jo kiihkeääkin vääntöä lehtien palstoilla. Porvoon piispana hän kohtasi asian kirkolliskokouksessa.
– Kantani oli vielä 1950-luvulla kielteinen. Mutta hyvin pian sen jälkeen se alkoi muuttua. Siihen vaikutti ennen muuta se, että Åbo Akademin tutkijana ja opettajana jouduin paljon pohtimaan patriarkalismia. Totesin, että naisten puhe- ja opetuskiellot olivat heijastuksia sen ajan yhteiskunnasta ja kulttuurista eivätkä kuuluneet Raamatun muuttumattomaan uskoon.
Kun Vikström aloitti Porvoon piispana 1970, hänen myönteinen kantansa oli jo selvä. Sen mukaisia puheenvuoroja hän käytti sitten myös kirkolliskokouksessa ja johti työryhmää, joka tutki siihenastista naispappeuskeskustelua.
– Minun näkemykseni mukaan naisten pappeus ei ole virkakysymys, vaikka niin myös moni naisten pappeuden puolustaja ajattelee. Minusta se on naiskysymys. Käsitys naisesta ratkaisi kannan tuolloin ja ratkaisee yhä. Alkukirkossa kyse oli naisten säädyllisestä käyttäytymisestä ja nuorten seurakuntien maineesta sen ajan patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Evankeliumia ja sen mukaista todistusta ei saanut vaarantaa.
Vaikka naisten pappeudesta käyty keskustelu kesti vuosia, vuosikymmeniäkin, ja saattoi pahoin turhauttaa etenkin vihkimystä odottavia naisia, julmaa se ei kaikessa kiihkeydessään Vikströmin mukaan ollut.
– Hyvin vähän sain vihapostia naispappeuskannastani. Oltiin eri mieltä, mutta keskusteltiin asiasta ja sillä siisti. Paljon enemmän tunteita on homokeskustelussa, joka minun osaltani alkoi 1970-luvun lopulla. Naispappeuskeskustelussa aktivoitui se piiri, jolle naisen asema on tärkeä. Se piiri ei ollut yhtä laaja kuin kaikkia syvästi koskettava seksuaalisuuden piiri.
Keskustelu muuttui 1990-luvulla entistä julkisemmaksi ja siihen osallistuttiin leveämmällä rintamalla.
– Ei ihme, että jouduin myrskynsilmään. Eräät jatkoivat naispappeuskeskustelua uudesta aiheesta: koska naispappeuskantani oli mikä oli, homoasian avulla päästiin minuun käsiksi. Eräillä oli tavoitteena saada minut pois virasta. Naispappeuskeskustelussa ei sellaisia tavoitteita ollut.
Järkeä ja tunteita
Nyt arkkipiispa emeritus on siirtynyt, muutamaa painavaa kannanottoa lukuun ottamatta, mielipiteen lukijoiden joukkoon.
– Somepuolella en ole lainkaan, eikä minulla siis ole kovin tarkkaa kuvaa kirkollisesta keskustelusta. Piispana pidin tehtävänäni vastata, kun kantaani kysyttiin. Väliin virka oli melkoinen taistelutanner. Akateemisessa ympäristössä olin onneksi tottunut reippaaseenkin keskusteluun.
Kiihkeä rajankäynti ei voi olla näkymättä henkilösuhteissa.
– Sitä tärkeämpää on jatkaa keskustelua, yhä enemmän tavata kasvokkain ja yrittää nähdä, mikä meillä on yhteistä. Kun tutustumme toisiimme ja toistemme taustoihin, se auttaa ymmärtämään, miksi toinen on sitä mieltä kuin on.
On turha luulla, että mielipiteitä jakavat asiat kirkosta loppuisivat. Kun yhdessä päästään konsensukseen, odottaa uusi jo ovella. Siksi on tärkeää oppia keskustelemaan toista kuunnellen.
Sen erottaminen, mikä ajattelussani pohjautuu tunteisiin, mikä järkevään ajatteluun, on tärkeää.
– Meillä on tunteita ja meillä on järkeä. Sen erottaminen, mikä ajattelussani pohjautuu tunteisiin, mikä järkevään ajatteluun, on tärkeää.
Usein käy niin, että alkuperäinen kantamme muodostuu tunteittemme sekä tausta- ja viiteryhmämme mukaan. Sen jälkeen yritämme perustella sitä rationaalisesti. Tämä on Vikströmin mukaan tavallista sekä yhteiskunnallisessa että kirkollisessa keskustelussa.
– Välillä käy kuitenkin niin, että järki vähitellen voittaa ja kanta muuttuu. Se edellyttää riittävää riippumattomuutta tausta- ja viiteryhmästämme, johon meillä saattaa olla vahvoja tunnesiteitä.
Kuva: Kirkon kuvapankki / Markku Pihlaja