Tämä on kertomus sodasta. Ei tietystä sodasta, vaan sodasta ilmiönä. Sota on yksi sivilisaation varjoista. Palatsien loiston, hovien henkevyyden ja kasaantuvan vaurauden eteenpäin vievänä voimana on henkilökohtainen kunnianhimo ja sen välineenä sota. Sodan hinnan ovat aina maksaneet yhteiskunnan heikoimmat.
Yllä oleva kuva esittää sumerilaista, niin sanottua Urin standardia noin vuodelta 2500 e.Kr. Kuva muodostaa British Museumissa nähtävänä olevan, kapean säilytyslaatikon toisen sivun, ja sen aiheena on sota. Laatikon kääntöpuolella on toinen kuva, jonka aiheena on rauha. Siihen liittyvä kirjoitus on julkaistu Maan suolassa aiemmin (https://maansuola.fi/hyvinvointivaltion-varjoissa-rasistinen-luokkayhteiskunta/)
Sotaa tarkastellaan seuraavassa yhdestä pisteestä: Suomenlinnan merilinnoituksesta käsin. Suomenlinna, alkujaan Sveaborg, suomalaisittain Viapori, rakennettiin sotaa varten. Se on kokenut sotia, ja sen historiassa ilmenevät sodan kaikki ulottuvuudet, mutta ennen kaikkea ihmisyyteen kuuluvat vastakkaisuudet sankaruuden ja petturuuden rajalla.
Suomenlinnan historiassa ilmenevät sodan kaikki ulottuvuudet, mutta ennen kaikkea ihmisyyteen kuuluvat vastakkaisuudet sankaruuden ja petturuuden rajalla.
Aineistoa seuloessa esiin nousi tuntemattomuudesta henkilö, joka ansaitsee tulla uudelleen muistetuksi. Jouluaattona 1840-luvun loppupuolella Zacharias Topelius sai opiskeluaikaiselta toveriltaan, Viaporissa pappina työskentelevältä August Cygnaeukselta kutsun vierailla saarten vankilassa. Miehet taittoivat matkan Viaporiin jäiden yli. Vankeja oli toista sataa. Toisilla oli käsissään raudat, toisilla myös jaloissa. Jouluaaton kunniaksi vankikopit oli siivottu ja vangit saunoneet. Jokaisessa kopissa paloi joulun kunniaksi talikynttilä.
Cygneus esitteli vankeja Topeliukselle: ”Tässä on Mustakangas, joka mustasukkaisuudesta kuristi vaimonsa. Tässä Karkku, joka myrkytti isoisänsä. Tässä Luumäki, joka ryösti arkangelilaisen kauppiaan ja hautasi hänet elävältä hiekkakuoppaan. Tässä Sandberg, joka työnsi piispa Tengströmin Aurajokeen.”
Sandberg oli tuossa vaiheessa jo vanha mies. Topeliuksen ihmetellessä, miten tällainen teko oli pälkähtänyt tuolloin vasta 14-vuotiaan nuorukaisen päähän, tämä kertoi syyksi sen, että hänet oli erotettu koulusta, koska hänen vanhempansa olivat varastaneet. Kun sitten piispa tuli sattumalta häntä vastaan Aurajoen rannalla, hän teki tekonsa.
Piispa pelastettiin veneeseen, mutta nuorukainen pakeni metsään ja vaelsi sen jälkeen nälissään ja kylmissään läpi Suomen Tornioon asti ja sieltä Ruotsiin. Matkalla hän oli varastanut nälkäänsä neljä leipää. Ruotsissa hän värväytyi sotapalvelukseen. Kuuden vuoden kuluttua hän halusi palata kotikaupunkiinsa. Kotimatkalla hän laittoi riikintaalerin samaan paikkaan, josta hän pakomatkallaan oli varastanut leivät. Turkuun tultuaan hänet tunnistettiin, pidätettiin irtolaisuudesta ja vangittiin.
Topeliuksen tavatessa Sandbergin vangitsemisesta oli kulunut 50 vuotta ja Sandberg itse oli 70-vuotias. ”Kun tänne tulee, tänne unohtuu”, hän totesi tyynesti.
Topelius järkyttyi kuulemastaan ja lupautui ajamaan hänen asiaansa kuningasta myöten. Sandberg kuitenkin kysyi, mitä elämää hänellä enää on Viaporin muurien ulkopuolella. Kaikki, jotka joskus olivat tunteneet hänet, olivat jo kuolleita.
”Täällä kaikki tuntevat minut. Tämä on kotini, ja täällä tahdon kuolla. Lisäksi Jumala on antanut minulle täällä työn tehtäväksi. Katso näitä kurjia. Laki kutsuu heitä varkaiksi, ryöstäjiksi ja murhaajiksi, enkä väitä lain olevan väärässä. Mutta Jumala, joka tutkii syntisten sydämet, tietää keitä he nyt ovat, samoin kuin hän tietää, keitä he ovat olleet.”
”Mutta Jumala, joka tutkii syntisten sydämet, tietää keitä he nyt ovat, samoin kuin hän tietää, keitä he ovat olleet.”
”Kun vankeja pahoinpidellään tai kun päällystö ahneudesta tai ilkeydestä pienentää ruoka-annoksia, kirjoitan komendantille tai prokuraattorille. Joskus onnistun, joskus saan kahleet käsiini. On niitäkin, jotka mieluiten paistaisivat minut vartaassa, mutta puhun aina pelottomasti. Sanokaa siis minulle, miksi hylkäisin sen tehtävän, jonka kautta vielä voin olla hyödyksi tässä maailmassa.”
Pettureita vai tiennäyttäjiä?
Jokeen työnnetyllä piispa Jacob Tengströmillä on paikkansa paitsi kirkkohistoriassa myös Suomen sotahistoriassa. Maaliskuussa 1808 Venäjän joukot marssivat Suomeen ottaakseen sen haltuunsa osana Napoleonin kanssa solmittua sopimusta. Kun miehitysarmeija saapui Loviisaan, kaupunkia puolustamaan jääneet sotilaat poistuivat yhdestä portista, kun venäläiset saapuivat toisesta.
Kaupungin johto halusi välttää turhaa verenvuodatusta. Turun porteille venäläiset saapuivat soittokunnan säestyksellä. Venäläisten ylipäällikköä Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenia vastassa oli piispa Tengström, joka tervehti häntä ranskankielisellä puheella.
Tengströmin tilannearvio oli, että vastarinta miehittäjiä vastaan oli turhaa. Sen sijaan hän pyrki yhteistyön kautta saavuttamaan kirkolle mahdollisimman edullisen aseman uuden hallinnon alaisuudessa. Tällä ratkaisulla hän samalla hillitsi vastarintaa, jota puolestaan Ruotsin kuningas odotti suomalaisilta. Pari kuukautta venäläisten saapumisen jälkeen hän, yliopiston opettajat ja papisto vannoivat uskollisuudenvalan keisarille. Ruotsin näkökulmasta tämä oli tietenkin valtiopetos, joka Ruotsissa olisi voinut johtaa kuolemantuomioon. Tehgströmin aikana Turun hiippakunta korotettiin arkkihiippakunnaksi ja Tengström arkkipiispaksi.
On kiinnostavaa, että myöntyväisyysmies Tengströmin osalle ei ole tullut sitä moraalista tuomiota, joka kohtasi Viaporin venäläisille luovuttanutta Viaporin komendantti Carl Olof Cronstedtia. Runossaan Sveaborg Runeberg ei säästele sanojaan kuvatessaan Cronstedtin petturuutta. Runebergin vaimo Fredrika oli Jacob Tengströmin veljentytär. Runebergin omassa perhepiirissä oli siis maanpetturi, jos pidetään kiinni niistä normeista, joita Runeberg sovelsi Cronstedtiin.
Cronstedt ja Tengström eivät suinkaan olleet ainoita suomalaisia, jotka katsoivat Suomella olevan paremmat elämän edellytykset Venäjän kuin Ruotsin alaisuudessa. Kuningas Kustaa III:n ystäväksi ja hovimieheksi päätynyt Gustaf Mauritz Armfelt pettyi lopulta isäntämaa Ruotsiin siinä määrin, että siirtyi Venäjän puolelle.
Armfeltilla on Suomen autonomian aseman muovaamisessa samankaltainen rooli kuin Tengströmillä oli kirkon osalta. Historian valossa voidaan kysyä, kuinka oikeaan osuneita Runebergin poliittiset arviot olivat ja onko lainkaan oikeutettua kutsua häntä kansallisrunoilijaksi.
Pettymyksen syvät juuret
Ruotsin valtiopäivillä vuonna 1747 Strengnäsin rovasti, sittemmin piispa Jacob Serenius totesi: ”Pian 700 vuotta Suomi on kuulunut Ruotsin kruunun alaisuuteen, mutta vielä se ei ole kokenut 25 perättäistä rauhan vuotta, vaan usein kolme kertaa sukupolven aikana joutunut hävitetyksi ja ryöstetyksi.”
Vuosina 1521–1814 eli Kustaa Vaasan ajasta Ruotsin viimeiseen sotaan asti Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin kahdeksan sotaa, jotka kaikki koskivat myös Suomea. Kaikkiaan Ruotsi oli tuona ajanjaksona osallisena 31 eri sotaan naapuriensa ja muiden eurooppalaisten valtioiden kanssa. Nämä sodat köyhdyttivät Ruotsia kokonaisuutena, mutta ne heijastuvat voimakkaasti myös rajamaa Suomeen. Ruotsissa esiintyi jopa kannanottoja, joiden mukaan on edullista, että Suomi pysyy köyhänä, koska tällöin Venäjällä ei ole mitään intressiä sen valtaamiseen.
Venäjän intressi Suomeen on ollut kahtalainen. Toisaalta haluttiin turvata vuonna 1703 perustettu pääkaupunki Pietari muita eurooppalaisia valtoja vastaan. Toisaalta haluttiin turvata vapaa merenkulku. Suurvalta-aikanaan Ruotsi hallitsi täysin sekä Suomenlahden että Itämeren rantoja. Suuri Pohjan sota 1700–1721 muutti alueen valtatasapainon. Sen vaiheisiin kuului Suomen miehitys, joka jäi historiaan Ison vihan nimellä. Rauhansopimuksen jälkeen Venäjä sai haltuunsa sekä Suomenlahden etelärannan että Pietarin ympäristön. Ruotsi menetti rajalinnoituksensa Venäjää vastaan.
Muistot Ison vihan ajalta elivät vielä kansan muistissa 1800-luvun alussa. Piispa Tengström ei halunnut niiden toistuvan.
Kun vanhat rajalinnoitukset oli menetetty, alettiin suunnitella uutta, kaksiosaista linnoitusta nykyisen Loviisan kohdalle ja Helsingin edustalle saarille, jotka sittemmin saivat nimekseen Sveaborg/Viapori. Ensimmäiset tätä koskevat suunnitelmat esitettiin jo 1723. Suunnitelmia ei kuitenkaan lähdetty toteuttamaan. Sen sijaan Ruotsin aatelisia edustava hattupuolue laskelmoi, että edullisemmaksi kuin rakentaa linnoituksia oli vallata menetetyt alueet takaisin Venäjältä.
Tämä epärealistinen suunnitelma johti niin sanottuun Hattujen sotaan 1741–1743, joka Suomessa johti Pikkuvihaan ja päättyi Ruotsin surkeaan häviöön ja uusiin aluemenetyksiin.
Vuonna 1742 Venäjän uusi hallitsija Elisabet julkaisi manifestin, jossa hän tarjosi Suomelle itsenäisyyttä sen vastineeksi, että Suomi loisi rauhanomaiset suhteet Venäjään. Tällöin kylvettiin se siemen, josta myöhemmin tuli todellisuutta – ensin yksittäisten johtohenkilöiden siirtyessä Venäjän puolelle ja sittemmin Suomen taipuessa Venäjän alaisuuteen huolimatta paikallisesta vastarinnasta, jota Runeberg kuvailee ihannoiden Vänrikki Stoolin tarinoissa.
Vain yksi sankari – Totuus
Sun kätes, Herra, voimakkaan
suo olla turva Suomenmaan
niin sodassa kuin rauhassa
ja murheen, onnen aikana.
Tämä Runebergin virsi otettiin suomalaiseen virsikirjaan vuonna 1938, talvisodan kynnyksellä. Talvisodan syttyminen teki siitä hartaan rukouksen. Runoilijan omana aikana säkeet liittyivät Krimin sotaan 1854–1856, joka Suomessa muistetaan ”Oolannin sotana”.
Sodan taustalla oli Venäjän sota Turkkia vastaan. Venäjän tekosyy sodalle oli kiista siitä, kenellä oli oikeus hallita Betlehemin syntymäkirkon avaimia. Pyhä maa kuului tuolloin Turkille. Ranska ja Englanti eivät hyväksyneet sodan taustalla olevia Venäjän laajentumispyrkimyksiä. Mustanmeren rannoilta sota levisi myös Suomen rannoille. Ranskan ja Englannin laivastot purjehtivat kohti Pietaria.
Pohjanlahdella brittien laivasto purjehti Tornioon asti. Se poltti laivoja ja laivaveistämöjä Oulussa, Raahessa, Vaasassa, Porissa, Uudessakaupungissa ja Virolahdella. Yhteensä yli 200 kauppalaivaa poltettiin. Rannikkokaupunkien pommituksissa tuhottiin myös viljavarastoja, mikä pahensi kymmenen vuotta myöhemmin kärjistyneitä suuria nälkävuosia 1866–1868, joiden aikana menehtyi ehkä jopa 200 000 ihmistä eli 10 prosenttia maan väestöstä.
Britannian ja Ranskan laivastot hävittivät Bromarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla, Gustavsvärmin linnoituksen Hangon ulkopuolella, pommittivat rajusti Viaporia, tuhosivat Pikku-Viaporiksi (Lilla Sveaborg) kutsutun Svartholman merilinnoituksen Loviisan ulkopuolella ja Ruotsinsalmen merilinnoitukset Kotkan ulkopuolella.
Yhden Runebergin virren säkeistä voi tulkita viittaavan Suomen rannoilla tapahtuneeseen hävitykseen.
Oi Herra, käy sä siunaamaan
nää rannat rakkaan synnyinmaan.
Suo aina rauha suloinen
ja estä sota verinen.
Sattuman tai johdatuksen vuoksi Viaporin pommituksen jälkeen saarnatekstinä Helsingin kirkossa oli ”Kristus itkee Jerusalemia”.
Kaikkia edellä lueteltuja sotilasoperaatioita merkittävämpi oli Sevastopolin piiritys Krimillä. Sevastopolin kukistuminen osoitti Venäjälle, että Pietarikaan ei ollut turvattu. Tämä sai Venäjän taipumaan rauhanneuvotteluihin. Leo Tolstoi kirjoitti realistisen ja psykologisesti analyyttisen novellisarjan Sevastopolin piirityksestä (Севастопольские рассказы, Sevastopolin kertomukset, Från Sevastopols belägring 1855).
Reportaasinomaisissa teksteissään Tolstoi kuvaa sodan arkipäivää – sekä sotilaiden pelkoa että pelkuruutta, jotka ovat eri asioita –, sodan järjenvastaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Hän kertoo yläluokkaisten upseerien ylimielisyydestä, kenttäsairaaloiden epäinhimillisistä oloista ja viimeisistä taisteluista, kun vihollinen ryhtyy valtaamaan linnoitusta. Tolstoi kuvaa ristiriitaa, miten päällystö, joka yhtenä hetkenä kehottaa taistelemaan viimeiseen mieheen, tekee seuraavana hetkenä lehmänkauppoja vihollisen kanssa. Krimin sota vaati yli kahden miljoonan ihmisen hengen.
”Kertomukseni sankari, jota rakastan koko sielullani ja jonka olen yrittänyt esittää kaikessa hänen iäisessä kauneudessaan, on Totuus”, Tolstoi kirjoittaa.
Samaan näkökantaan päätyi ruotsalainen kirjailija Esaias Tegnér Napoleonin vastaisessa runossaan. Sen avainsanoma on, että mikään väkivallalla luotu ei ole kestävää. On tunnettava totuus ja uskaltauduttava siihen, mikä on oikein. On luovuttava ilolla kaikesta, mikä on ajallista, mutta säilytettävä iäinen sydämessään.
Väl formar den starke
med svärdet sin värld,
Väl flyga som örnar hans rykten;
Men någon gång
brytes det vandrande svärd,
Och örnarna fällas i flygten.
Vad Våldet må skapa
är vanskligt och kort;
Det dör som en stormvind i öknen bort
Men Sanningen lever.
Bland bilor och svärd
Lugn står hon
med strålande pannan.
Hon fattar vår hand
i den nattliga värld
Och lär oss att ana en annan.
Ej multnar hon bort
vid sin älskades bröst:
Ur gravarna ropar dess eviga röst
Så fatta all sanning,
så våga allt rätt,
Och bilda med glädje det Sköna.
Förgätes dess pris
av en fåkunnig ätt
I ditt hjerta bor den som skall löna.
Vad Tiden dig gav
giv igen utan harm:
Men akta det Eviga i din barm
Kirjoittaja on entinen ulkomaan toimittaja, joka työskentelee nykyisin kulttuuriperinnön parissa.