Kristinusko on uskonto, jonka DNA:han on kirjoitettu migraatio, liikkuminen yli rajojen.
Kaikki alkaa ihmiskunnan alkuhämäristä, kun Jumala kutsuu Abrahamin matkaan: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan.” (1 Ms. 12:1). Suurin osa heprealaisesta Raamatusta onkin muuttoliikettä: Egyptiin, sitten Babyloniaan ja takaisin. Myös Uuden testamentin puolella liike jatkuu, varsinkin Apostolien tekojen juoni kulkee edestakaisin Välimeren ympäristöä.
Kuvaavaa on, että Jeesuksen varhaisimpia seuraajia kutsuttiin ”tuolle tielle lähteneiksi” (Ap. t. 9:2) ennen kuin heitä alettiin kutsua kristityiksi (vrt. Ap. t. 11:26) . Uskossa oli kysymys yksinkertaisesti ”Herran tiestä” (Ap. t. 18:25, 19:23).
Kristittyjen matkalaisuutta sanottaa myös varhaiskristillinen Kirje Diognetokselle (5:5): ”He asuvat kukin omassa maassaan, mutta muukalaisina. [—] Jokainen vieras maa on heidän isänmaansa, mutta jokainen isänmaa on heille vieras.”
”Usko on Eurooppa ja Eurooppa on usko”
Nämä näkökulmat jäivät pitkäksi aikaa taka-alalle, kun keisari Konstantinus kääntyi kristityksi ja kristinusko kotiutui maantieteellisesti Eurooppaan. Kristinuskon leimaantumisesta yhden alueen uskonnoksi todistaa katolisen historioitsijan, Hilaire Bellocin kuuluisa luonnehdinta vuodelta 1920: ”Usko on Eurooppa ja Eurooppa on usko”.
Tuskin mikään muu slogan on vanhentunut vuosisadassa yhtä selvästi kuin nuo Bellocin sanat. Kristityistä kaksi kolmasosaa asuu globaalissa etelässä, joten mistään valkoisen miehen uskonnosta ei enää ole kyse. Tämä pätee myös luterilaisuuteen, jonka nykyhetki on tänään kovin toisenlainen kuin sen saksalainen alku.
Mielikuvat laahaavat perässä, sillä monelle kristinusko on yhä ”länsimainen uskonto”. Ja populistiset poliitikot puhuvat kristillisestä Euroopasta, perimmäisenä motiivinaan vastustaa monikulttuurisuutta – vaikka kristinusko syntyi myöhäisantiikin maailmassa, jossa kulttuurit kohtasivat ja vaikutteet liikkuivat ennen näkemättömällä voimalla.
Kristinusko on paitsi liikkeellä, se myös syntyi monikulttuurisuuden ja muutoksen turbulenssin keskellä. Tämän oivaltamisella on kaksi seurausta.
Ensinnäkin kirkon tulee suuntautua aina ulospäin, koska sillä on missio. Jeesuksen seuraajat on lähetetty maailmaan. Kirkko ei saa olla säilyttäjien kerho tai turvallisuushakuisten pakopaikka.
Kirkko ei saa olla säilyttäjien kerho tai turvallisuushakuisten pakopaikka.
Missio ei ole oppilauseiden levittämistä tai kristinuskon vahvistamista vaan Jumalan valtakunnan julistamista nyt ja tässä. Avaintekstinä profeetalliset sanat, jotka Jeesus luki Nasaretin synagogassa aloittaessaan julkisen toimintansa (Lk. 4:18–19): ” Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”
Dynaaminen Kristus-usko
Toiseksi, missio merkitsee uusiin konteksteihin menemistä. Kristinusko jo alussa teki ensimmäisen kulttuurisen siirtymänsä heprealaiselta maaperältä hellenistiselle. Myöhempi historia on tuonut uusia siirtymiä, ja omana aikanamme tapahtuu yksi massiivisimmista: kristinuskon aito globalisoituminen, jonka takia erityisesti Afrikka ja Aasia synnyttävät monin tavoin toisen näköisen kristinuskon.
Siirtymissä ei tapahdu vain kääntämistä uusille kielille. Kristus-usko on dynaamista: voimakkaan virran lailla se syöksyy uusin maisemiin, hakeutuu maaston mukaisiin uomiin mutta myös muokkaa maisemaa.
Joskus ajattelin, että klassiset uskontunnustukset kuitenkin yhdistävät maailman kristittyjä. Niissä kuvastuisi se usko, jonka “kaikki ovat uskoneet aina ja kaikkialla” (Lerinsin Vincent, 400-l.).
Sitten ymmärsin, että ensimmäisten vuosisatojen kristityillä ei ollut vielä tuntemiamme uskontunnustuksia. Uudessa testamentissakin on vain aihioita, jotka tiivistyvät yksinkertaiseen huudahdukseen ”Jeesus on Herra”. Siinäkin sana ’Herra’ on kreikan Kyrios, joka sitoo Uuden testamentin tunnustuksen välimerelliseen kulttuuripiiriin.
Lopullisen niitin naiivi ajatukseni kaikkialla pätevästä ”klassisesta kristinuskosta” sai, kun luin, mitä japanilainen Ibuka Kajinosuke sanoi Edinburghin lähetyskonferenssissa 1910: ”Oman yksinkertaisen uskontunnustuksensa muotoili se pieni kristittyjen joukko, joka muodosti kirkon alun [Japanissa] ja johon itse kuuluin. Tunnustus oli hyvin yksinkertainen ja epäilemättä hiomaton, mutta se oli kuitenkin oman uskon tunnustus. Ja tämä ryhmä oli hyvin vastahakoinen vaihtamaan sen kehittyneeseen teologiseen systeemiin, johon se oli vain heikosti perehtynyt, aivan riippumatta, miten loistelias tuo systeemi onkaan.”
Usko vertautuu valoon, joka tuo näkyviin aivan erilaisia asioita eri paikoissa
Kristinuskon välimerellinen kausi on päättynyt. Kristityt muodostavat tänä päivänä aidosti globaalin verkoston. On aika tunnustaa, että ei ole olemassa muuttumatonta dogmatiikkaa, vaan usko vertautuu valoon, joka tuo näkyviin aivan erilaisia asioita eri paikoissa. Mitä Kristus merkitsee brasilialaisessa slummissa, tansanialaisessa kylässä tai intialaisen askeetin erakkomajassa, sitä ei voi ulkopäin ennalta määritellä.
Sanoisin jopa, että kristinusko on seikkailu. Kun sellaiselle lähtee, pitää varautua siihen, että jossain vaiheessa joutuu hylkäämään turhan painolastin ja että kohtaa uusia maisemia – sellaisia, joita ei kuvitellut matkalle lähtiessä olevankaan.
Jyri Komulainen on dosentti ja piispainkokouksen pääsihteeri