Teatterintekijä ja kirjailija Juha Hurmeella on käsitys, että kirkko tarjoaa huojennusta silloin, kun ihmisillä on vaikeaa tai hädän hetki.
— Luontokadon, ilmastonmuutoksen ja sotien keskellä maapallolla on nyt hätä. Joten siitä vain reippaasti hommiin!
Ilmastonmuutos on karannut hyppysistä. Helsinki on jäänyt veden alle, ja pääkaupunki on siirretty Lahteen. Ympäristöliike on radikalisoitunut. Aktivistit valmistelevat ekoterrori-iskua.
Äärioikeistolaiset vallanpitäjät ovat eristäneet köyhät ghettoon, jossa kansaa kuolee väkivaltaan, tauteihin ja toivottomuuteen. Etuoikeutetut ymmärtävät, että ennen noudatettiin väärää oppia, kun pyrittiin rakastamaan kärsiviä. Nyt rakastetaan vain vahvoja. Fasismi on taas voimissaan…
Juha Hurmeen keväällä Helsingin Kaupunginteatteriin käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Asmodeus ja 1313 sielua antoi synkän kuvan tulevaisuuden Suomesta. Vannoutunut luontoihminen on hyvin perillä ympäristöaktivistien ajattelusta.
— Minulla oli ilo tuntea Pentti Linkola. Olen lukenut kaiken, mitä hän on julkaissut, Hurme kertoo.
Hän tukee Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön ikimetsähanketta.
— Linkolan henkinen perintö on minulle läheinen. Hän oli merkittävä ajattelija, mutta hänen ajattelunsa hurjuus ja väkivaltaisuus on kyllä minulle täysin vierasta.
Käännä ahdistus teoiksi
Juha Hurme on pannut ilolla merkille, että elintärkeä keskustelu ilmastonmuutoksesta ja lajikadosta on lisääntynyt ja syventynyt radikaalisti viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tieto ja kiinnostus näihin asioihin liittyen on levinnyt jo laajoihin kansankerroksiin.
– Tosiasiat on tunnustettu sekä Suomessa että maailmalla, mikä on erinomaista.
Hurme ei enää koe ympäristöahdistusta niinkään omasta puolestaan, mutta omat 5- ja 33-vuotiaat lapset ja maailman miljardit nuoret ihmiset saavat hänet ahdistumaan luonnon tilasta.
– Voivottelu ei kuitenkaan auta. Ahdistus, suru ja epätoivo on käännettävä energiaksi, oikeiksi teoiksi.
Vanha maratoonari on askeesin kannattaja, jonka ekologinen jalanjälki on ollut aina varsin pieni. Hän ei ole lentänyt, ja lihan syönti on minimissä siitä huolimatta, että mies kasvoi lihapullilla.
– Laavulla paistan yhä makkaraa, koska se on siellä mahtava rituaali.
Rakkaus kedon kukkiin ja lintuihin
Juha Hurme arvioi, että kristinuskon välittämä näkemys suhteestamme ympäristöön voi olla iso vaikuttaja sen arvomaailman piirissä oleville ihmisille.
– Meidän velvollisuutemme on pitää hyvää huolta siitä maailmasta, joka meille on annettu. Ekoteologia tarjoaa paljon hyviä toimintaohjeita kirkolle.
Jos jossain, Juha Hurme kokee pyhän tuntoa luonnossa. Hän analysoi uusimmassa Tiu tau tilhi -kirjassaan (Teos 2023) kierkegaardilaisittain ajatusta ”katsokaa kedon kukkia”.
– On hyvä muistaa, että Jeesuksellekin luonto oli sydäntä lähellä olevia ykkösasioita. Vuorisaarna on selkeää tunturivaellusta sekä saarnan pitäjille että kuulijoille.
Vuorisaarna on selkeää tunturivaellusta sekä saarnan pitäjille että kuulijoille.
Länsimainen filosofia, johon kristillinen ajatteluperinne liittyy, on nähnyt ihmisen olevan – sielullisena ja Jumalan luomana olentona – erityisasemassa suhteessa luontoon. Niinpä sitä on katsottu saatavan käyttää reippaasti hyväksi.
– Tämän ajattelutavan purkamisesta on nyt kysymys. Puut on opittava näkemään niin arvokkaina, että niihin liittyy muitakin ajatuksia kuin pois hakkaaminen, Hurme huomauttaa.
Hän on havainnut kirkon arvioineen asennoitumistaan uudelleen esimerkiksi suhteessa orjuuteen, naisten asemaan ja seksuaalivähemmistöihin. Nyt kristillisessä teologiassa tarvittaisiin isoa ekofilosofista pohdintaa.
– Olisi tunnistettava, että kristillinen rakkaus täytyy ulottaa myös niihin kedon kukkiin ja taivaan lintuihin.
Outo, vahva ja kaunis olemassaolo
– Universumimme on edelleen suunnaton mysteeri parhaillekin ihmisaivoille. Ajatukseni askartelevat usein tämän mysteerin äärellä, Juha Hurme pohtii.
Hänestä on huikeaa, että jotakin on ylipäänsä olemassa ja että on kehittynyt laji, joka kykenee puhumaan.
– Koko olemassaolo on outoa, vahvaa ja kaunista. Luulen, että jonkinlainen panteismi on aika lähellä sitä ideaa, jonka kautta voin tavoitella Jumalaa ja jumaluutta.
Luulen, että jonkinlainen panteismi on aika lähellä sitä ideaa, jonka kautta voin tavoitella Jumalaa ja jumaluutta.
Vanhan testamentin kertomukset Jumalasta jättävät Hurmeen ulkopuoliseksi.
– En tajua mitään tuosta pahantuulisesta ja pikkumaisesta jumalhahmosta. Uuden testamentin ja Jeesuksen filosofiset ajatukset tuntuvat jo paljon mahdollisemmilta.
Suvaitsevaisuus on vihan vastavoima
Juha Hurme uskoo, että kirkolla on yhä monille tarpeellinen tuleva tehtävä. Hän on ilokseen seurannut kirkon edustajien rohkeita ja hyviä linjauksia esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta ja ekologisista kysymyksistä.
– Olen ihan saletti, että kirkolla on palvelurakenteita, joiden kautta voidaan auttaa isoa määrää ihmisiä eteenpäin – eli kannatan lämpimästi sen työtä.
Kirkolla on palvelurakenteita, joiden kautta voidaan auttaa isoa määrää ihmisiä eteenpäin – eli kannatan lämpimästi sen työtä.
Mihin taiteilija toivoisi kirkon käyttävän enemmän resurssejaan?
– Tämä kuulostaa lapsekkaalta, mutta suureen suvaitsevaisuuden ja rauhan työhön, toisella tavalla ajattelevien kunnioittamiseen. Se kaikki on huonossa huudossa tässä ajassa. Nyt ajatellaan, että me ollaan oikeassa ja muut väärässä.
Hurme aistii, että 2000-luvulla vihan määrä on lisääntynyt taas länsimaissa. Yhteiskunnalliset ja poliittiset kentät ovat polarisoituneet. Vastustajia solvataan surutta.
Tällaista myrkyttyneen henkisen ilmapiirin maailmaa hän ei isänä haluaisi siirtää vasta vaelluksensa alussa olevalle, alle kouluikäiselle jälkikasvulleen.
– Vanhana äijänä saamani lapsi on suunnannut minua pyrkimään suurimpaan mahdolliseen suvaitsevaisuuteen.
Jumalainen näytelmä
Juha Hurmeen itselleen ihanteeksi asettamasta uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta käy todisteeksi hänen viime vuonna Espoon Kaupunginteatteriin ”suurella rakkaudella” ohjaama ja käsikirjoittama Jumalainen näytelmä.
Se kertoo aikansa originellista seikkailijasta ja haaveilijasta Valter Juveliuksesta (1865–1922), joka rekrytoi Pyhälle maalle retkikunnan etsimään Vanhassa testamentissa mainittua liitonarkkia.
Raamattua väitöskirjassaan tutkaillut filosofian tohtori uskoi, että Mooseksen laintaulut sisältävä arkku löytyisi Jerusalemista. Kansainvälisen aarteenetsijäryhmän salaiset kaivaukset ja sekoilut Jerusalemissa vuosina 1909–1911 tuottivat skuuppeja.
– Hahmot edustavat erilaisia maailmankatsomuksia, mutta ihmiset tulevat toimeen keskenään ja ovat pohjimmiltaan hyviä.
Juveliuksen sisko Ester on ”ylevää innoitusta ja hyviä tekoja täynnä oleva” lähetyssaarnaaja, joka edustaa tiukemman linjan kristillisyyttä. Hän ei pelkää edes kuolemaa muslimien kynsissä, vaan uskoo Herran pelastavan hänet, sillä sanoihan entinen kankaanpääläinen mummokin, ettei tällaisen viheliäisen mummon pelastaminen Herran teoksi mikään kumma olisi.
Onko ylevään hahmoon sijoitettu myös Hurmeen äitiä?
– Tein Esterin hahmon kunnioitukseksi lapsuudenkotini topeliaanis-kristillistä ideologiaa kohtaan. Hänessä on edustettuna koko lapsuudenkotini henki.
Juha Hurme sanoo olleensa kymmenvuotiaana yhtä ehdoton kuin lähetyssaarnaaja Ester. Hänkään ei kyseenalaistanut kristillisiä oppeja.
Onpa draaman sekalaisessa seurakunnassa muslimeja ja vapaa-ajattelijoitakin, jotka taipuvat rauhanomaiseen yhteistyöhön.
Katsomukseltaan avoin ja uusia innostuksen aiheitaan kohti hulvattomasti heittäytyvä Juvelius muistuttaa hieman Hurmetta, joka on vuosien saatossa toteuttanut jos jonkinnäköisiä, varsin kokeellisiakin teatteriesityksiä. Viimeksi hän on kehitellyt eräteatteria, jonka maksimiyleisö on 10–15 henkeä. Ei siis kaupallisesti kovin kannattavaa.
– Valterin romanttinen into ja hurahtaminen on jokaisen taiteilijan kohdalla hyve! Juvelius epäonnistui melkein kaikissa surkuhupaisissa projekteissaan, mutta hänen ponnistelunsa oli sankarillista, teatterintekijä kommentoi.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kuva Annina Mannila