Verrattuna Suomen, Norjan ja Ruotsin luterilaisiin kirkkoyhteisöihin Tanskassa menee hyvin, jos mittarina on kirkkoon kuuluminen. Lähes 75 prosenttia kansasta kuuluu kirkkoon. Mistä tämä johtuu?
Tanskan luterilainen kirkko on nimeltään kansankirkko, mutta vahvasti valtiojohtoinen. Pari vuosikymmentä sitten kuninkaallinen päätös kertoi, mitä virsiä missäkin messussa lauletaan. Tanskassa kirkon kysymyksiä hallinnollisesti johtaa kirkkoministeriö. Lait kirkkoon säätää parlamentti eli Folketinget.
Kirkon hallinto on kovin niukkaa, sillä Tanskassa ei ole kirkolliskokousta, kirkkohallitusta tai piispainkokousta. On ylipäänsä epäselvää, kuka voi edustaa kirkkoa Tanskassa.
Radikaali ero Suomeen verrattuna on se, että Tanskassa on yli 2 100 seurakuntaa. Siis lähes kymmenkertaisesti Suomeen verrattuna. Taloudellinen valta on rovastikunnissa ja paikallisella tasolla.
Tanskassa voi myös perustaa seurakuntayhteisön, vaaliseurakunnan, jos on vähintään 50 seurakuntalaista ja seurakunnan paimeneksi suostuva pappi. Vaaliseurakunta ei saa valtion tukea tai kirkollisverotuloja, mutta siihen kuuluvat seurakuntalaiset ovat vapaita kirkollisverosta ja maksavat seurakunnan kulut. Vaaliseurakuntia on varsin vähän, lähinnä karismaattisia ja pietistisiä yhteisöjä.
Tanskan malli Suomeen?
Ei. Tiukassa valtiojohtoisuudessa on vaikea nähdä mitään Suomeen siirrettävää. Tämä ei kuulu nykyaikaan.
Kuka ties. Se joka haluaa radikaalisti vähentää kokonaiskirkon toimintaa, voi kyllä ehdottaa lopetettavaksi kirkolliskokouksen, Kirkkohallituksen ja piispainkokouksen. Kylläpä tulisi tilaa paikalliselle innovoinnille. Kysymys on vallasta ja siitä luopumisesta. Tanskassa valta on kirkkoministeriössä ja paikallisilla seurakunnilla.
Kyllä. Se, minkä ajattelen olevan erityinen Tankan mallin vahvuus, ovat pienet ja paikalliset seurakuntayhteisöt. Niiden koko on pieni verrattuna suomalaisiin seurakuntiin ja virkarakennekin aika yksinkertainen. Tämä antaa tilaa ja suorastaan pakottaa seurakuntalaiset ottamaan enemmän vastuuta omasta yhteisöstään.
Kyllä. Seurakuntien annetaan olla erilaisia. Kaikkien on hyväksyttävä naisten pääsy pappisvirkaan ja samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen, mutta seurakuntien profiileissa on silti tilaa erilaisille hengellisille painotuksille ja kokeiluille.
Tanskan mallia kannattaa seurata tarkasti ja tutkia, miksi pienet seurakunnat ja suurempi paikallinen vastuu on niin olennaista, että jopa valtiokirkko menestyy ja voi hyvin.
Kirjoittaja on Maan suolan päätoimittaja ja Kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja yhteiskunta -yksikön johtaja.