Kun luostariyhteisö yrittää tulla toimeen vaatimattomissa tiloissa avustus- ja lahjoitusvaroin, odottamattomat kulut ajavat sen taloudellisiin vaikeuksiin. Niin on käynyt myös Enonkosken luterilaisessa luostarissa, jossa tulevaisuus näyttää onneksi valoisammalta.
Enonkosken Ihamaniemen kylässä Savonlinnasta pohjoiseen on toiminut kolmattakymmenettä vuotta luterilainen luostari. Tänä vuonna se on tullut tutuksi lähinnä talousvaikeuksistaan. Koronaeristys ja vesivahingon korjauskustannukset uhkasivat kaataa yhteisön toiminnan.
Enonkosken luostari on palvellut hiljaisuutta etsivien retriittipaikkana ja tarjonnut uupuneille tai työrauhaa tarvitseville mahdollisuuden vetäytyä. Pitkäaikaisista asukkaista luostarissa on sen historian aikana ollut paremminkin pulaa.
– Lukuina voi sanoa, että kolmisentuhatta seuraa meitä sosiaalisessa mediassa, kannattajajäseniä on satakunta, luostarissa vakituisesti asuneita ehkä kaksikymmentä. Vielä isompi joukko on kuitenkin niitä, jotka kokevat hengenyhteyttä, lähiseudun asukkaista puhumattakaan. Kun talous ajautui kriisiin, moni paikallinen heräsi huoleen, että ei kai tämä nyt tämä lopu, kertoo luostarin tukiyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja, kirkkoherra Jari Uimonen.
Luostari on ekumeeninen. Kävijöissä ja työntekijöissä on ollut myös ortodokseja ja anglikaaneja. Luostarissa on varjeltu avaraa kristillisyyttä, jossa on tilaa monenlaiselle hengelliselle etsinnälle.
Nykyinen elämänrytmi ja näköalattomuus kertovat, että pysähtymispaikat ovat tarpeen.
Enonkosken kunnalta yhteisö on saanut käyttöönsä Enonkosken vanhan koulun. Majoitustilaa on 10–12 hengelle. Yhteiset rukoushetket, työ ja ateriat vuorottelevat yksinoloon ja hiljaisuuteen vetäytymisen kanssa. Varsinaista luostarisääntöä yhteisöllä ei ole.
Mitä epäonnistumisista on opittu?
Kirkon kokonaistalouden kiristyessä keskustelu yksittäisen, pientä joukkoa palvelevan yhteisön tukemisesta herättää kysymyksiä sen merkityksestä kirkossa. Luostarin erityislaatu uhkaa jäädä kirkon ja sen seurakuntien talousongelman jalkoihin. Enonkoskella on kuitenkin luovuttamaton tehtävänsä kirkon strategiaankin nostetun rukouselämän syventäjänä.
– Nykyinen elämänrytmi ja näköalattomuus kertovat, että pysähtymispaikat ovat tarpeen. Rukoukseen vetäytyminen on hyväksi koettu kristillisen kilvoituksen tapa. Sen kaipausta tunnistan paljon, Jari Uimonen sanoo.
Luterilaisuudessa yhteys luostarielämän perinteeseen on katkennut. Se näkyy monissa yhteisökokeiluissa, joissa rukoushiljaisuuteen ja yhteiseen arkeen sitoutuminen on hiipunut tai ajautunut ratkaisemattomiin ongelmiin.
Mitä Enonkosken yhteisössä on epäonnistumisista opittu?
– Ainakin se, että luostaria ei perusteta. Se syntyy, sanoo Uimonen.
– Projektina aloitettu pysyy projektina. Toisaalta Enonkosken luostari on toiminut jo vuosikymmeniä. Ehkä sen säilymisessä on ollut tärkeää se, että alkuperäinen funktio on saanut muuttua. Asuinyhteisöstä se on astunut rukousyhteisön suuntaan.
Luostaria ei perusteta. Se syntyy.
Asuinyhteisöön sitoutumisessa realiteetit asettavat rajansa.
– Enonkoskella on henki, jonka takia moni sinne palaa. Se on kauniisti keskellä luontoa, mikä merkitsee kuitenkin myös sitä, että se on kaukana kaikesta. Viimeistään pitkä talvi karistaa romanttiset mielikuvat. Sisar Virvalla, joka asui paikkaa yksin viisitoista vuotta, on aivan erityinen kokemus sitoutumisen vaativuudesta.
Vain viikoksi kerrallaan?
Kuten järjestöissä ja yhdistyksissä myös Enonkosken luostarissa on kehitetty varainhankintaa. Kesän kahvila- ja majoituspalvelujen lisäksi tuottoa syntyy ikonien ja käsitöiden myymisestä. Päivittäisiin rukoushetkiin kutsuva puhelinsovellus yhdistää luostariyhteisöä maantieteellisestä sijainnista riippumatta.
Jatkokehityksen alla onkin ajatus, ettei luostari olisi yhteen kiinteistöön sidottu, vaan voisi palvella virtuaalisti laajemmin. Sen yhtenä muunnelmana on syntymässä oleva hiljaisen rukouksen luostariyhteisö, jonka jäsenet sitoutuvat luostarielämään viikon, kaksi kerrallaan.
– Pienet, eri paikkakunnilla toimivat ja eri taustoista nousevat rukousyhteisöt ovat aivan viime aikoina etsineet yhteyttä toisiinsa. Suunnitellusti Enonkosken luostari tulee jo ensi kesänä tarjoamaan uudelle, kokoavalle yhteisölle kokoontumispaikan, Jari Uimonen kertoo.
Sitoutumisen ongelma tunnetaan myös ortodoksisessa kirkossa. Valamossa vaihtuvuus on suurta. Yksi munkeista asuu luostarin ulkopuolella. Se kertoo luostariperinteen muutoksesta, jossa myös luterilaiset ovat mukana.
Uimonen suree, ettei kirkolliskokous pitänyt tärkeänä tukea Enonkoskea taloudellisesti.
Tärkeämpi puheenaihe kuin karsiminen ja luopuminen on se, mitä mahdollisuuksia meillä on.
– Vaikka tiedän kirkon tiukentuvan talouden, odotin kuitenkin vastaan tulemista tärkeäksi kehitettäväksi päätetyssä asiassa. Miksi tuijottaa edellisten vuosien tekemisiin ja puutteisiin, kun voi miettiä, mitä uutta voidaan luoda? Tärkeämpi puheenaihe kuin karsiminen ja luopuminen on se, mitä mahdollisuuksia meillä on.
Enonkosken luostariyhteisö syntyi helmikuussa 1994. Sen taustavaikuttajiin kuuluivat piispa Samuel Lehtonen, professori Pentti Laasonen, kirkkoherra Veli-Matti Hynninen ja kirjailija Anna-Maija Raittila. Yhteisö toimii Mikkelin hiippakunnan piispan alaisuudessa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.