Sadassa vuodessa ennättää tapahtua paljon. Millaisia siemeniä kirkossa tulisi ja haluttaisiin istuttaa, jotta niistä kasvaisi sadassa vuodessa suuria puita?
Tulevaisuutta on yleensä hankala ennustaa, mutta kirkon tulevaisuuden näkeminen noin vuoden päähän on kohtuullisen helppoa. Toimintasuunnitelmat ja budjetit on laadittu, jumalanpalvelukset pidetään tällöin ja kerhot tuolloin. Kirkolliset koulutukset ja synodaalikokoukset pyörivät. Jopa ennustamattoman pandemian oloissa monet toimintamuodot ovat säilyneet ennallaan muuttaen vain muotoaan virtuaalisiksi.
Kirkossa pohditaan tulevaisuutta myös pidemmälle, yleensä noin 5 tai 10 vuoden päähän. Todennäköisesti tälläkään aikavälillä ei kirkon osalta tapahdu mitään täysin yllättävää uutta ja radikaalia. Sen sijaan hitaat muutokset, jotka ovat jatkuneet jo pidempään, saattavat vaikuttaa paljonkin. Tarkoitan esimerkiksi kirkon taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman muutosta verotulojen vähentyessä ja nuorempien sukupolvien etääntyessä kirkosta. Tämä on lähitulevaisuuttamme, joka on ollut tiedossa jo vuosikymmenien ajan.
Toivon kuitenkin kirkon tulevaisuuskeskusteluun pidempää perspektiiviä. Mitä seuraa, jos pohtisimme kirkon tulevaisuutta kymmenen vuoden sijaan 25, 50 tai jopa sadan vuoden säteellä?
Katse kauemmas
Tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa sadan vuoden päähän. Tulevan tietämisen tai arvaamisen sijaan tässä pohdinnassa katse kääntyy yhteisöön itseensä, siis kirkkoon. Mitkä asiat ovat kirkolle tärkeitä? Mitkä ovat sen arvot? Sadassa vuodessa löytyy horisontista niin paljon uhkia ja vaaroja, etteivät ne mahdu mihinkään kirjoihin. Mutta sadassa vuodessa ehtii myös tehdä paljon: millaisia siemeniä nyt haluaisimme istuttaa, jotta niistä sadassa vuodessa kasvaisi suuria puita?
Perspektiivin pidentäminen voi olla hyödyllistä myös siksi, ettemme jäisi apatian valtaan. Toistakymmentä vuotta laskeneet luvut ja kirkon yhteiskunnallisen aseman muutos ovat saaneet monet pessimistisiksi ja kyynisiksi. Kirkon vastuunkantajat ovat syystäkin huolissaan kirkon taloudesta tai toimintaympäristön hankaloitumisesta.
Samaan aikaan monet seurakuntien työntekijät tuntevat toisenlaisen todellisuuden. He kohtaavat ihmisiä näiden arjessa, kuuntelevat heitä ja kulkevat heidän rinnallaan iloissa ja suruissa. Jumalanpalveluksissa ja kirkollisissa toimituksissa he näkevät ja kuulevat hetkiä ihmisten elämästä ja etsivät yhdessä heidän kanssaan pyhää toivoa ja lohdutusta. He käyvät keskusteluja kirkkoon ja uskontoon epäluuloisesti suhtautuvien kanssa ja omalla toiminnallaan hälventävät ennakkoluuloja. Kaiken tämän päälle nämä kirkon työntekijät eivät useinkaan kaipaa pessimististä puhetta tai vaatimuksia työn ”kehittämisestä”. Toivolle ja rohkaisulle on tilausta.
Laitan oman toivoni kolmeen asiaan: ensiksi kirkon työn lähtökohtaan, sen hengellisiin lähteisiin, niihin, joista virtaa elämä ja voima, toiseksi kirkon ja sen työntekijöiden yhteyteen ihmisten elämään ja arkeen ja kolmanneksi ympäröivän todellisuuden rehelliseen tarkasteluun ja sen todellisuuden hyväksymiseen.
Mitä on tapahtumassa?
Jos otamme todesta sen, mitä tapahtuu kirkoille läntisessä maailmassa, ja ne signaalit, joita kotimaassa kuulemme nuorten sukupolvien keskuudesta, on melko turvallista todeta, että kirkon yhteiskunnallinen asema on muuttumassa rajusti. Kyse on nimenomaan kirkosta ja sen yhteiskunnallisesta asemasta, sillä kiinnostus hengellisyyteen ja henkisyyteen ei ole laskussa.
Christopher Caldwell kysyy New York Timesin esseessään ”Is West Becoming Pagan Again?”. Hän viittaa ranskalaiseen poliittiseen teoreetikkoon Chantal Delsoliin, joka väittää, että kristillinen maailma on tulossa tiensä päähän. Tällä hän ei tarkoita kristillistä uskoa riitteineen vaan läntisten yhteiskuntien taustalla olevaa kristillispohjaista filosofiaa ja kulttuuria, joka on nyt korvautumassa jollakin uudella.
Kirkon on löydettävä uudelleen sekä tapansa toimia organisaationa että paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Elämme keskellä tätä muutosta, emmekä voi vielä tietää, mitä on tulossa. Sen sijaan voimme olla kohtuullisen varmoja siitä, että jo nyt nähtävissä oleva muutos vaikuttaa kirkkoihin ja uskonnollisiin yhteisöihin voimakkaasti. Suomen ja kirkon tapauksessa se tarkoittaa jo nyt käynnissä olevaa muutosta, jossa kirkon ”automaattinen painoarvo” yhteiskunnallisena keskustelijana, yhteistyökumppanina ja kulttuurin arvojen määrittelijänä vähenee. Kutsuja erilaisiin kahvipöytiin ei tipu enää entiseen malliin. Toiminnan mahdollisuudet kirkon seinien ulkopuolella on varmistettava erikseen ja luotava uudelleen. Yhdessä heikentyvän talouden ja putoavan jäsenmäärän kanssa se tarkoittaa sitä, että kirkon on löydettävä uudelleen sekä tapansa toimia organisaationa että paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa.
Tulevaisuus ja toivo
Kirkko ei ole suinkaan yksin muutoksessa. Itse asiassa koko maailmassa on menossa suuria muutoksia, joista kolmatta vuotta jylläävä pandemia on vain yksi. Millaiseksi muodostuvat suurvaltojen suhteet ja tasapaino maailmassa? Onko yhteen verkottuneessa maailmassa odotettavissa uusia globaalin talouden häiriötiloja? Miten luonto vastaa, kun sen tasapaino on viety kuilun reunalle? Miten alati kiihtyvässä maailmassa ihminen kestää jatkuvasti lisääntyvät tehokkuusvaatimukset?
Palaan toivooni kirkon tulevaisuuden suhteen. Toivoni perustuu siis kolmeen, joista ensimmäinen on kirkon hengellinen lähtökohta. Kaiken muutoksen keskellä meillä on mahdollisuus pysähtyä, levätä, ottaa vastaan. Tämä hengellinen pysähtyminen ei voi olla tiukan dogmaattisesti säänneltyä vaan se tarkoittaa pakottomuutta, avoimuutta uudelle ja erilaiselle sekä oman sisäisen äänen todesta ottamista. Uskon, että tarvitsemme hengellistä pysähtymistä myös nähdäksemme paremmin ympärillemme.
Tarvitsemme hengellistä pysähtymistä myös nähdäksemme paremmin ympärillemme.
Toinen toivoni ankkuri on se, että kirkolla on jäsentensä ja työntekijöidensä kautta mahdollisuus kulkea ihmisten ja yhteisöjen rinnalla. Tämä suora yhteys ihmisten elämään ja arkeen mahdollistaa paljon työtä ja uusia polkuja. Tehtävä näyttää tien. Tämän vuoksi seurakuntien on erityisen tärkeää tulevaisuutta suunnitellessaan miettiä, miten ja keitä alueensa ihmisiä ne nyt todella tavoittavat ja kuinka näitä yhteyksiä voisi rakentaa lisää.
Kolmanneksi uskon, että meidän on hyväksyttävä se todellisuuden muutos, joka nyt on menossa. Siinä kirkon perinteinen yhteiskunnallinen asema muuttuu ja kenties myös murtuu. Hyväksyessämme tämän meille vapautuu paljon aikaa ja energiaa kulkea ihmisten rinnalla, kun koko tämä maailma on muutoksessa. Silloin voimme välittää jotakin siitä armosta, rakkaudesta ja toivosta, josta kirkon tehtävä kumpuaa. Uskon, että tästä yhdessä kulkemisesta syntyy myös kirkon uusi muoto ja paikka yhteiskunnassa.
Minulla ei ole tarkkoja ohjeita siihen, miten juuri nyt on toimittava, kun toiminta ja talous on kuitenkin järjestettävä seuraavien vuosien osalta ja moni kirkon työntekijä miettii tulevaisuuden työnäkymiään. Uskon, että kirkon tehtävä ja tapa toimia muotoutuu vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja yhteydessä hengellisiin lähteisiin. Luotan myös siihen, että meillä on vielä paljon tehtävää ja että löydämme avaimia edessä oleviin oviin. Kenties kutsu uuteen on jo pöydällämme.
Kirjoittaja on oppilaitosyhteistyön ja yhteisötyön asiantuntija Kirkkohallituksessa. (Pääkuva Pixabay)