Edessä on järisyttävän suuri muutos, joka tulee muuttamaan perustavalla tavalla kirkon todellisuuden Suomessa.
Liike-elämässä kvartaali viittaa kolmen kuukauden jaksoon eli neljännesvuoteen, mutta kirkossa aikaa mitataan 25 vuoden mittaisilla kvartaaleilla, siis neljännesvuosisatoina. Kirkon historia Suomessa on reilun tuhannen vuoden mittainen, mutta muutosta, joka tapahtuu seuraavan kvartaalin aikana, ei ole tapahtunut aiemmin.
Seuraava kvartaali muuttaa kaiken.
Vuonna 2050 kirkon jäseniä voi olla Helsingissä 15-25 prosenttia, koko maassa ehkä 35-45 prosenttia väestöstä. Tuossa tilanteessa kirkolla ei ole viranomaistehtäviä ja sen julkisoikeudellinen asema on lakannut.
Muutos näkyy radikaalina talousmuutoksena, jolla on heijastuksensa niin jyrkästi tipahtaneisiin työntekijämääriin kuin myös supistuneeseen rakennuskantaan. Jäljellä on osa kirkkorakennuksista, mutta tuskin muita tiloja. Ja vaikka kirkon jäsenmäärä muualla Suomessa olisi merkittävästi suurempi, heijastaa kirkon julkisuuskuva ja rooli lainsäädännössä tuolloin pääkaupunkiseudun tilannetta.
Kirkosta on tullut kvartaalin kuluttua merkittävin kansalaisyhteiskunnan toimija. Seurakuntaa ei verrata kuntaan vaan järjestöön.
Ylläkuvatut näkymät ovat ennusteita tulevasta, eivät kuitenkaan jotakin väistämätöntä ja ehdotonta. Olennaista on tuoda esiin se, millaista tulevaisuutta haluamme vahvistaa.
Mitä siis tulee tehdä nyt, kun muutokseen voi valmistautua?
Olennaisinta on ottaa oletettu tulevaisuus ja muutos tosissaan – kohdistaen katse mahdolliseen ja toivottuun. Tätä opettaa mainiolla tavalla Sitran uusi Tulevaisuustaajuus-menetelmä, jonka käyttöä kannattaa laajasti harjoittaa. Jos kirkossa pitäydytään vain peruutuspeilissä näkyvään kuvaan, on edessä hallitsematon romahdus. Tietoisella panostuksella ydinteemoihin on tulevaisuudessa tarjolla myös paljon hyvää.
Suomen ev.-lut. kirkossa tulisi ottaa todesta myös se, että seurakunnat elävät monenlaisten todellisuuksien keskellä ja heijastavat tätä moninaisuutta. Tästä huolimatta sanottu ja sanomaton oletus on, että kirkon elämää voidaan ohjata direktiivisesti, siis tarkoilla ohjeilla. Tätä kuvastaa keskustelu siitä, keille voidaan antaa epävirallinen kummikirja, voiko pappi osallistua lapsen nimenantotilaisuuteen (joka ei ole kastejuhla), mihin aikaan ja missä voi tai tulee pitää messu, tai millaisin lisäehdoin kuulutettu kihlapari voidaan kirkossa vihkiä.
Direktiivisestä seurakuntamallista ja direktiivisestä kristillisyydestä tulee luopua.
Niiden ylläpitämisen sijaan tarvitaan rohkeita kokeiluja toteuttaa kirkon läsnäoloa kaupungissa ja maaseudulla. Kokeilut, joissa testataan kevyen talousrakenteen, seurakuntalaisten suuren osallistumisen ja työntekijöiden reilusti pienemmän määrän ja uudenlaisen roolin ulottuvuuksia, avaavat ajatteluun uusia ulottuvuuksia. Hyviä vaihtoehtoja voivat olla myös osa-aikaiset ja palkkiotoimiset tehtävät.
Seuraava kvartaali muuttaa kaiken, mutta nyt ratkaistaan se, miten hyvin valmistautunut kirkko on sen kohtaamiseen.
Kirjoittaja on Maan suolan päätoimittaja ja Kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja yhteiskunta -yksikön johtaja. (Kuva Jani Laukkanen)