Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia on monia, ja voimme vaikuttaa niihin. Se, millaiseen tulevaisuuteen päädymme, riippuu nykyhetken valinnoista, piispa Mari Leppänen vakuuttaa.
Kirkon ja seurakuntien tulevaisuudesta on laadittu satoja ennusteita, laskelmia ja mietintöjä. Erilaisista visioista on keskusteltu ja väännetty niitä seminaareissa, kokouksissa, työpaikoilla ja kahvipöydissä. Realismi on välttämätöntä, jotta viisaita päätöksiä voidaan tehdä.
Kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan yhteisessä tulevaisuustyöpajassa näkökulma oli kuitenkin toinen. Väheneviin resursseihin ja laskeviin käppyröihin keskittymisen sijasta halusimme pysähtyä kuvittelemaan yhdessä innostavia, toivottavia ja tavoittelemisen arvoisia tulevaisuuksia.
Kysymys oli nimenomaan tulevaisuuksista, sillä vaihtoehtoisia tulevaisuuksia on monia, ja voimme vaikuttaa niihin. Se, millaiseen tulevaisuuteen päädymme, riippuu nykyhetken valinnoista.
Toivoa luovien näkemysten luominen on välttämätöntä, koska on mahdotonta rakentaa jotakin sellaista, jota ei pysty edes kuvittelemaan.
Toivoa luovien näkemysten luominen on välttämätöntä, koska on mahdotonta rakentaa jotakin sellaista, jota ei pysty edes kuvittelemaan. Tämän ajan päätöksentekijöillä on vastuu ajatella pidemmälle ja tulevien sukupolvien elämää.
Väistämätöntä ja mahdollista
Muutos on väistämätöntä. Huolipuheen keskellä saattaa unohtua, että olemme edelleen globaalisti vauras kirkko, jolla on paljon mahdollisuuksia. Tulevaisuus on erilainen, mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi huonompi.
Muutos on myös mahdollista. 1900-luvun kansanliikkeitä analysoinut tutkimus kertoo, että sadat onnistuneet muutostaistelut noudattavat hämmästyttävällä tavalla samaa kaavaa. Ensinnäkin ne ovat rauhanomaisia, ja toiseksi niiden takana on ollut vähintään 3,5 prosenttia väestöstä. Jo 3,5 prosenttia voi riittää!
Muutos avaa meille uusia polkuja, ja voimme olla aktiivisia toimijoita. Muutoksen keskellä eläminen tarkoittaa yhtä aikaa epävarmuuteen suostumista ja pyrkimystä vaikuttaa asioihin.
Työskentelyssämme katse kiinnittyi vuoteen 2050 eli 28 vuoden päähän. Millaisen kirkon 2050-luvun ihmiset voisivat kokea kodikseen? Olemmeko kirkkona yhteisö, joka ottaa todesta ihmisten elämän ja luo rohkeasti kuvaa siitä, mihin yhdessä pyritään? Kykenemmekö tekemään päätöksiä, joita toivottu tulevaisuus edellyttää?
Kirkossa elävät aina rinnakkain muuttuva aika ja ikiaikaisuus, ajattomuus.
Huomasin miettiväni, onko 28 vuotta kaukana vai lähellä. Vastaus riippuu tietenkin näkökulmasta. Aika on yhtä aikaa sekä lyhyt että pitkä. Viime vuodet ovat osoittaneet, että lyhyessäkin ajassa voi tapahtua asioita, joita kukaan meistä ei olisi osannut kuvitella. Toisaalta kirkossa elävät aina rinnakkain muuttuva aika ja ikiaikaisuus, ajattomuus.
Monenlaisten todellisuuksien keskellä
Millainen sitten on toivottu tulevaisuus vuonna 2050? Onko meillä siitä mitään yhteistä visiota? Kenen näkökulmasta yhteistä visiota rakennetaan, ja kenen ääntä kuullaan?
Vision pohtiminen on välttämätöntä, sillä nyt tehtävät ratkaisut vaikuttavat siihen, millainen kirkko on 30 vuoden päästä. Työpajassa kuullun japanilaisen sananlaskun mukaan visio ilman toimintaa on päiväuni, mutta toiminta ilman visiota on painajainen.
Rakenteiden ja resurssien näkökulmasta on välttämätöntä mennä kohti suurempaa. Samalla kirkon voima on läheisyydessä, pienuudessa ja arjessa.
Murroksen keskellä on käynnissä myös valtataistelu siitä, kenen toivottu tulevaisuus realisoituu. Näkökulmien risteäminen on ymmärrettävää, sillä kirkossa eletään niin monenlaisten todellisuuksien keskellä.
Rakenteiden muutospaine koskettaa kaikkia. Rakenteiden ja resurssien näkökulmasta on välttämätöntä mennä kohti suurempaa. Samalla kirkon voima on läheisyydessä, pienuudessa ja arjessa. Näitä näkökulmia on kyettävä pitämään esillä ja edistämään rinnakkain.
Myös kirkon roolin ja yhteiskunnallisen aseman muutos herättää meissä erilaisia reaktioita ja tunteita. Rinnakkain elävät yhdenmukaisuuden ja kontrollin kaipuu sekä vapaus ja yksilökeskeinenkin halua etsiä uutta.
Tästä kaikesta seuraa moniäänisyys. Se edellyttää kirkolta ja meiltä kaikilta kirkossa toimivilta paitsi erilaisuuden sietokykyä ja kunnioitusta myös rajojen määrittelyä. Moniäänisyyskään ei voi pitää sisällään ihan kaikkea.
Kirkko auki elämälle
Työpajoissa etsittiin myös konkreettisia unelmia siitä, miltä näyttää kirkkomme elämä vuonna 2050. Niiden mukaan kirkko on vuonna 2050 tunnustettu kansalaisyhteiskunnan toimija ja vieraanvarainen yhteisö. Kirkkotilat ovat auki yhteisön ja ihmisten elämälle, ja kirkot ovat alueidensa keskuksia. Hengellinen elämä on rikasta, luontevaa ja monipuolista. Kirkossa eletään todeksi arkista aktivismia ja ollaan rohkeasti ja konkreettisilla tavoilla heikomman puolella.
Vuonna 2050 kirkko on sitoutunut kohtuullisuuteen ja kestävään elämäntapaan. Yhtenä konkreettisena näkynä oli saada muutamia käyttöä vaille jääneitä seurakuntien leirikeskuksia yhteisöelämän paikoiksi, joissa eri-ikäiset ihmiset voisivat elää kestävästi ja jakaa arkeaan. Yhteisöelämä kannattelisi jaettua toivoa paremmasta elämästä ja tulevaisuudesta.
Ei riitä, että puhumme niin pitkään, että alamme kyllästyä puhumiseen ja ajatuksiimme. On puhuttava niin pitkään, että puheet muuttuvat teoiksi.
Kirkko toimii vastakulttuurisena toisen maailman äänenä ja tarjoaa mahdollisuuksia myös hidastamiseen ja vetäytymiseen. Ihmiset kokevat osallisuutta, toiminta on saavutettavaa ja kuulumisen kokemus on vahva.
Kuulostaako tutulta? Kyllä. Onko totta jo nyt? Ei.
Ei riitä, että puhumme niin pitkään, että alamme kyllästyä puhumiseen ja ajatuksiimme. On puhuttava niin pitkään, että puheet muuttuvat teoiksi.
Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa (Kuva: Jani Laukkanen / Kirkon kuvapankki; Pääkuva Pixabay)