”En arvannut, että perustamalla lähetyspiirin voi olla kirkossa rebel.” ”Olin kirjoittanut saman kaksi vuotta aikaisemmin ilman, että kukaan kiinnitti huomiota.” ”Kun joku sanoo kielletyn sanan, hänet pudotetaan lokeroon ja häntä lakataan kuuntelemasta.” Kolme näkökulmaa sananvapauteen kirkossa.
Elokuussa 2021 Helsingin tuomiokapituli päätti ottaa pappisviran pastori Kai Sadinmaalta. Perusteluna ei ollut papille sopimaton elämäntapa, henkirikos tai toisen elämän muu tuhoaminen, vaan puheet, joita hän ei suostunut pyörtämään.
Sanojen vaarallisuutta ja samalla suhteellisuutta korostaa se, ettei niitä pidä sanoa ääneen, mutta yhtä aikaa on mahdoton varmistaa, muuttuvatko myös sanoihin johtaneet ajatukset, kun rankaisija varoittaa. Epäuskottavaa, että muuttuisivat.
Sadinmaan tapaus näyttää kirkon sanomisen vapauden rajat. Sanoa saa paljonkin, jopa saarnatuolista ja alttarilta, niin kuin esimerkiksi herätysliikkeiden ulossulkevista mutta piispojen hiljaisesti hyväksymistä puheista tiedetään. Mutta jos sanat joutuvat nokakkain piispan tai tuomiokapitulin arvovallan kanssa, tilanne on toinen. Tinkimättömyyden hyveestä tulee rangaistavaa nöyrtymättömyyttä, jos syytetty ei suostu edes näennäiseen perääntymiseen.
Arka aihe tekee kapinalliseksi
Sanomisen vapautta ei kirkossa kuitenkaan rajoita vain työnantaja. Päinvastoin. Paljon suurempaa valtaa saattavat käyttää tavalliset seurakuntalaiset.
– En ollut odottanut, että tämä olisi näin arka aihe, sanoo Palestiina-lähetyspiirin perustanut järvenpääläinen kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Hanna Graeffe. – En arvannut, että perustamalla lähetyspiirin voi kirkossa olla rebel, kapinallinen.
Lähetyspiiri saa seurakunnalta tilat ja tukea esitteen tekoon. Toiminta näkyy seurakunnan ilmoituksissa.
– Mutta toimintaa on pitänyt tuon tuosta perustella. Ja olisimmeko saaneet saman kohtelun, jos toimintaa aloittamassa eivät olisi olleet vanhempani, jotka tunnetaan seurakunnan aktiiveina?
Ikkuna Palestiinaan -ryhmä tukee seurakunnan nimikkokohdetta, Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämää koulua Ramallahissa. Toisin kuin lähetyspiireissä usein, ryhmä vetää myös työikäisiä ja miehiä. Mukana on aina pääkaupunkiseudun palestiinalaisia. Ekumeeninenkin ryhmä on. Osallistujissa on luterilaisten lisäksi ortodokseja, katolilaisia ja vapaiden suuntien edustajia.
Seurakuntalaiset ja paikalliset ovat varpaillaan.
– Kun pystytimme Israelin ja Palestiinan rauhaa työstävän EAPPI-toiminnan valokuvanäyttelyn kirjastoon, vieraskirjaa piti käydä siivoamassa päivittäin. Ja kun Gazan pommitusten aikaan järjestimme hyväntekeväisyyskonsertin, paikallislehden tekstaripalstalle kertyi kommentteja ja kirkkoherralle soiteltiin. Ja kun vieraaksi on kutsuttu palestiinalaisten asiaa ajavaan ICAHD-järjestöön kuuluva Syksy Räsänen tai kristillistä sionismia tutkinut Timo R. Stewart, tapaamispaikan ovelle ilmestyy myös vasta-argumentein valmistautunut Israelin Ystävien joukko pääkaupungista.
Kenen ääni kirkossa kuuluu?
Luottamusjohtoon niin seurakunnassa kuin Järvenpään kaupungissa kuuluva Hanna Graeffe seuraa juuri nyt ensimmäisen Järvenpää Priden valmisteluja.
Onko kirkossa tilaa niiden äänelle, jotka eivät ole sataprosenttisen varmoja kaikesta?
– Tällainen pikkukaupunki ei ole turvallinen tila. Olen kohdannut tilanteita, joissa ei olisi helppo kuulua seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön.
Sanomisen vapauteen kuuluva kysymys on sekin, kenen ääni kirkossa kuuluu.
– Onko kirkossa tilaa niiden äänelle, jotka eivät ole sataprosenttisen varmoja kaikesta? Meillä strategiaprosessi nostaa kysymyksiä seurakunnan roolista ja tulevaisuudesta. Onko kirkon juttu järjestää toimintaa? Keskittyä jäsenennusteeseen? Onko maallikolla rahkeita sanoa mielipiteensä? Aina en tiedä, mitä voi kysyä ääneen ja mitä ei.
Kärjistäjää uhkaa kohu
Vaikka kolumnistin työnä on kiteyttää, kärjistää ja kalahtaa nilkkaan, joskus hän onnistuu siinä liiankin hyvin. Niin kävi, kun Kauniaisten seurakunnan seurakuntapastori, Kirkko ja kaupunki -lehden kolumnisti Kari Kuula kirjoitti kolumnin eläinten oikeuksista. Hän sai tuomion paitsi maataloustuottajilta myös heitä tukevilta poliitikoilta ja piispoilta.
– Sitä en osannut odottaa. Olin pari vuotta aikaisemmin kirjoittanut samantyyppisen kolumnin. Natsi-sanakin siinä esiintyi. Mutta siitä ei noussut hälyä. Nyt hallitsemattomasti somessa levinneen linkin saatesanat tekivät kolumnista hyökkäyksen suomalaista maataloutta vastaan.
Olisiko sanansa pitänyt asettaa toisin? Olisi, sanoo Kari Kuula.
Hän luki kolumninsa uupuneen maatalousyrittäjän silmin ja ymmärsi, että vaikka hän itse oli tarkoittanut haastaa vain lihaa syövän kuluttajan, tekstin saattoi tulkita myös toisin.
– Pyysin julkisesti anteeksi tahditonta muotoilua. Itse asiasta en antanut periksi.
Valta ja raha vaientavat
Kuula on ennenkin kirjoittanut asioista uudesta näkökulmasta.
– Olen tehnyt sen turvallisin mielin, koska olen miettinyt asian tarkkaan, lukenut siitä paljon ja kirjoitan vain siitä, minkä tunnen. Olen valmis oikaisemaan käsitystäni, jos huomaan toisen argumentin omaani pätevämmiksi.
Kun valtaa on enemmän, sisäinen sensuuri estää sanomasta, mitä ajattelee.
Kuulan mielestä teologia on keskustelua. Sen käyminen on helpompaa, kun ei ole korkeaa asemaa eikä karriääriä.
– Olen kirkon pappi. En edusta kannattajajoukkoa, edustan kirkkoa. Kun valtaa on enemmän, sisäinen sensuuri estää sanomasta, mitä ajattelee.
Kieli keskellä suuta pitää olla myös monessa järjestössä, jossa toiminta pyörii lahjoitusvaroin.
– Uskon monen tiukkaa suuntaa edustavan papin ajattelevan hiljaa itsekseen homoliitoista tai naisten pappeudesta jo toisin, mutta kannattajien suuttumuksen pelossa sitä on mahdoton sanoa ääneen.
Itsesensuuri toimii myös asioissa, joista puhuminen koetaan kiusalliseksi. Maltillinen konservatiivi ei mielellään puhu homoista, koska tietää puheensa loukkaavan ihmisiä. Mutta vaikeita puheenaiheita on myös kirkon uudistusmielisillä. Kuula nostaa esimerkiksi abortin.
– Kristikunta taitaa kaikkialla ajatella, että abortti on eettinen ongelma, lainsäädännöstä ja vaikeaan tilanteeseen ajautuneen naisen tilanteesta huolimatta. Katolinen kirkko sanoo sen ääneen, luterilainen kirkko ei. Opetamme, että ihmisen oma sydän tietää oikean ja väärän. Syntymättömän vanhemmat kantavat vastuun omantuntonsa äänestä. Emme osallistu aborttikeskusteluun, koska se satuttaa niitä, jotka ovat aborttiin päätyneet. On siis myös hienotunteisuudesta johtuvaa itsesensuuria.
Herkkä hipiä ei kestä ristiriitaa
Sanomiseen voi väsyä. Niin käy silloin, kun taisteluasemiin poteroituneet lakkaavat kuuntelemasta toisiaan. Sellaisesta on kokemusta Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtorilla Helena Kauppilalla. Kausi kirkolliskokouksen jäsenenä ei vain turhauttanut vaan myös satutti.
– Minulla on oikeudentuntoisena ihmisenä montakin kokemusta vaientamisesta, mutta ei missään niin tylyä ja loukkaavaa kuin kirkolliskokouksessa. Minuun saatettiin loukkaantua jo siksi, että kysyn jotakin. Avioliitosta puhuminen sai toiset sanomaan, että pappina murennan kirkkoa.
Kokemus sai Kauppilan luopumaan ehdokkuudesta seuraavissa vaaleissa.
– Kirkko on yhteisönä sellainen, jossa soraäänet saavat toisaalta kuulua, toisaalta ollaan äärimmäisen herkkähipiäisiä ja ihannoidaan rauhaisaa konsensusta. Ikään kuin yhtä oleminen tarkoittaisi sitä, että ollaan samaa mieltä. Jokainen kätkeytyy profiilinsa taakse, eikä enää ennakko-oletuksilta kuunnella, mitä toinen sanoo.
Kysymys on lopulta inhimillisestä turvantarpeesta.
– Toiselle turvaa tuovat selkeät rajat, toiselle se, että rajoja ei ole. Kirkossa saa olla vaikeuksissa, surullinen ja ahdistunut, nehän ovat kirkollista polttoainetta, mutta jos olet vihainen ja haet sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai kyseenalaistat jonkin perusprinsiipin, silloin sitä aletaan kutsua politiikaksi ja käsketään katsoa tunnustuskirjoista. Kirkolliskokous on kokoustekniikaksi naamioitu intensiivisten tunteiden kenttä.
Absurdi draama vie sanat
Aikaisemmin Helena Kauppila ajatteli kirkon yhteisöksi, jota pitäisi pyrkiä muuttamaan oikeudenmukaiseksi.
– Ajattelin, että se voi muuttua ja että minä olen yksi muutoksen tekijöistä. Kirkolliskokouksessa jouduin hyväksymään, että ei kirkko välttämättä muutu enkä edes tiedä, onko minulla oikeutta vaatia sitä. Silloin päästin kirkosta irti. Taantumuksen voimat ovat niin suuret, että jos en tee muutosta suhteessa tähän yhteisöön, katkeroidun.
Kirkossa saa olla vaikeuksissa, surullinen ja ahdistunut, nehän ovat kirkollista polttoainetta, mutta jos olet vihainen ja haet sosiaalista oikeudenmukaisuutta tai kyseenalaistat jonkin perusprinsiipin, silloin sitä aletaan kutsua politiikaksi ja käsketään katsoa tunnustuskirjoista.
Kirkko elää vastakkainasettelujen dynamiikasta.
– Aina tarvitaan vihollinen, jota saa inhota, vastapuoli, johon saa sijoittaa kaiken paskan. Mutta voittipa mikä näkemys tahansa, yksimielistä kirkkoa ei olekaan. Kohta jo nousee uusi draama.
Draaman kannalta Kauppila alkoi katsoa myös kirkolliskokousta.
– Klovnit huutelevat menemään, ja koko klovnin elämä on valtaapitävien käsissä. Hänelle tapahtuu se, mitä kirkkoruhtinaan peukalo kertoo. Kaikki näyttää Gogolin kirjoittamalta absurdilta satiirilta. Siinä jokainen pappi joutuu kysymään, onko täällä enää minulle paikkaa.
Kirkossa on kontrolloiva ja uhriutuva keskustelukulttuuri verrattuna Diakonia-ammattikorkeakouluun, jossa Kauppila nyt työskentelee. Ehkä oppilaitoksen tarkasti määritelty tavoite tekee siitä toisenlaisen kuin kirkosta, jossa ollaan sekä töissä että eletään omaa hengellisyyttä.
– Kirkkoon liittyy voimakas odotus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Ja on niin hirveän suuri pettymys, kun se ei olekaan sellainen. On raskas prosessi aikuistua äidinmaidon kokonaisvaltaisen turvan sylistä.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kuva Bermix Studio / Unsplash.