syytös
16.9.2021 / Artikkeli

Kun sanat satuttavat

Jaa:

Hengellistä väkivaltaa tehdään monenlaisin asein. Rankimmillaan se tuhoaa elämän.

Hengellinen väkivalta on uskonnollisten ryhmien sisällä tapahtuvaa väkivaltaa, joka kohdentuu yleensä ryhmän omiin jäseniin.

”Sen ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoituksena on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide.” (Aamenesta öylättiin)

Hengellinen väkivalta on yleensä henkistä, mutta aiemmin oli myös hengellisillä syillä perusteltua perheväkivaltaa tai lasten kurittamista.

Hengellisen väkivallan ympäristöt

Väkivallan ympäristönä voi olla seurakunta, kirkon sisällä toimiva herätysliike tai seurakunnan sisäinen pienyhteisö.

Aivan viime vuosina myös Suomeen muualta tulleet uudet seurakunnat ovat tuottaneet uhreja. Niiden toimintaa vetää usein vahva ja karismaattinen hengellinen johtaja(pari), ja niiden julistuksen sisältö ja tavat on haettu tavallisesti USA:sta tai Afrikasta.

Näiden yhteisöjen jäsenille luvataan esimerkiksi paranemista vakavista sairauksista. Kun lupaus ei sitten toteudukaan, toteutumattomuus liitetään kohteen vaatimattomaan hengellisyyteen. Silloin ollaan jo vahvasti hengellisen väkivallan alueella.

Myös jotkut TV7-kanavan ohjelmat aiheuttavat ahdistusta. Esimerkkinä vaikkapa saarnamiehen puhe, jossa yhteiskunnan terveydenhuolto, kristillisyys ja jopa saatananpalvonta sekoitetaan yhdeksi ainoaksi, katsojaa ahdistavaksi sotkuksi.

”Mua hämmästyttää kovasti se, että niin moni kristitty on valmis tekemään aivan kaiken sen, mitä vain joku korkeampi valtion virkamies käskee. Ihan sama, onko se virkamies uskossa tai onko sillä minkäänlaisia kristillisiä arvoja vai onko se jopa täysin antanut elämänsä paholaisen palvelemiseen.”

Vertaistukea ja ammattiapua

Hengellistä väkivaltaa kokeneet voivat hakea apua ja tukea elämäänsä esimerkiksi Uskontojen uhrien tuki ry:n (UUT) toiminnasta. UUT on poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton yhdistys, joka tarjoaa vertaistukea ryhmätapaamisten, Tukinetissä toimivien ryhmächattien, sosiaalisen median ja vertaistukipuhelimen välityksellä.

Aina ei pelkkä vertaistuki kuitenkaan riitä. Pahimmillaan hengellinen väkivalta kun tuottaa post-traumaattisen stressihäiriön (PTSD).

PTSD:tä kuvataan Terve.fi-sivuilla näin: ”Post-traumaattinen stressihäiriö ilmenee yleensä kolmella eri tavalla. Ensimmäisessä tavassa oireet ovat häiritsevät muistot traumaattisesta tapahtumasta. Nämä muistot ilmenevät yleensä painajaisina ja hyvin elävinä flashback-reaktioina. Nämä muistot saattavat aiheuttaa syvää psykologista ahdistuneisuutta ja myös fyysisiä oireita, kuten kohonnutta pulssia.

Toinen oire liittyy yleensä aiheen välttelemiseen ja henkiseen turtumiseen. Ihminen saattaa nähdä suurta vaivaa välttääkseen seikkoja ja paikkoja, jotka muistuttavat tapahtuneesta. Ihminen saattaa myös turtua henkisesti, mikä vaikeuttaa hyvinvointia ja ihmissuhteita. Ihmiset saattavat kokea, ettei heillä ole tulevaisuutta, kuten muilla läheisillään.

Kolmas oire on ylivirittyneisyys. Ihmisellä esiintyy vaikeuksia nukkua ja keskittyä, säikähtelyä ja yhtäkkisiä vihan tunteita. Nämä oireet johtavat usein masennukseen ja päihteisiin.”

Sanat satuttavat

Hengellistä väkivaltaa tuottaviin yhteisöihin liittyy vahva yhtenäiskulttuuri, joka luodaan julistuksella ja sanallisesti. Kurinpitoa tuetaan sanonnoilla, joille annetaan vahvat merkitykset. Jäseneltä voidaan kysyä ”Oletko paaduttanut sydämesi?”, kyseenalaistaa ”Oletko oikealla paikalla?” tai ”Onko sinulla pelastusvarmuus?” tai uhkailla ”Tämä voi olla viimeinen kutsusi!”.

Jotkut termit aiheuttavat tavallista enemmän triggeröitymistä, reaktioiden laukeamista. Yksi niistä on yhteisöstä eronneelle tai erotetulle annettu leima ”luopio”. Se upottaa kantajansa syntistäkin syvemmälle.

Luopio voidaan myös eristää. Jehovan todistajien keskuudessa tämä onkin vakiintunut käytäntö, mutta myös tiukimpien uskonyhteisöjen jäsenet päätyvät joskus samaan.

Jotkut termit aiheuttavat tavallista enemmän triggeröitymistä, reaktioiden laukeamista. Yksi niistä on yhteisöstä eronneelle tai erotetulle annettu leima “luopio”.

Hylkääminen on ehkä vertaistukitoiminnassa kohdatuista asioista kaikkein rankin. Sen perusteet vaihtelevat elämäntavoista uskonkäsityksiin tai jopa vääristyneisiin henkilösuhteisiin.

Erityisen rankkaa se on, jos se tiivistyy repliikkiin ”me hylkäämme sinut saatanan haltuun”. Niillä sanoilla voidaan lähes tappaa – ja joskus kohde päätyykin lähtemään täältä noiden sanojen painamana.

Toisinaan sama asia kerrotaan hieman keveämmin – ”Sinussa asuu paha henki” – ja joissakin pienpiireissä sitä saatetaan ryhtyä ajamaan uloskin.

Hengellisestä väkivallasta puhuessa saa usein vastauksen: ”Ei tuollaista tapahdu! Ei ainakaan enää! Eikä ainakaan meillä, ei todellakaan!”

Ikävä kyllä: tapahtuu edelleen.

Sananvapaus on tärkeä, ja sitä tulee puolustaa. Samalla tulee kuitenkin vastustaa sanojen käyttöä lähimmäisen mielenterveyden horjuttamiseen.

Hyvä on Martti Lutherin ajatus: “Jumalallisten muotojen käyttäminen epävanhurskaita, tyhmiä ja heikkoja vastaan, jotta voisi halveksia heitä, on kaikkein suurinta turmeltuneisuutta. Kristitty ei siis saa ylpeillä lähimmäiselleen jumalallisilla ominaisuuksillaan, eikä nauraa hänelle tai halveksia tai tuomita häntä. Sen sijaan lähimmäiselle tulee antaa anteeksi ja häntä pitää nostaa ja tukea.”

(Antti Raunio 2007: Järki, usko ja lähimmäisen hyvä. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 252.)

Luettavaa: Johanna Hurtig – Aini Linjakumpu: Kirkko ja hengellisen väkivallan ratkaisut Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja 94. (© Kirkkohallitus Helsinki 2020)

hengellinen väkivalta

Kirjoittaja on seurakuntaneuvos, Uskontojen Uhrien Tuki ry hallituksen jäsen ja kokemusasiantuntija.

Kuva Pixabay