Luterilainen kirkko on kuin avara sateenvarjo, jonka sisälle mahtuu hyvin erilaisia messuyhteisöjä, toteaa kirkon johtava messuasiantuntija Terhi Paananen.
– Yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Seurakunnissa on vallalla moninaisuus, eikä messukaan ole enää yhtenäinen.
Suomessa vallitsi pitkään melko yhtenäinen kulttuuri. Myös messua määritteli toive, että se olisi samanlainen eri seurakunnissa. Ihmiset keksivät kuitenkin paikallisia sovelluksia, kertoo jumalanpalveluksen johtava asiantuntija, rovasti Terhi Paananen Kirkkohallituksesta.
1900-luvun loppupuolelle asti koko maassa kokoonnuttiin pyhäaamuisin kirkonpenkkiin samanlaisin menoin. Uudet messut ja myös messuyhteisöt toivat väriä tutuksi käyneeseen maisemaan.
Nykyään jumalanpalveluskulttuuri muuttuu sitä mukaa, kun joitain messuyhteisöjä loppuu ja uusia syntyy.
– Moneus on hyvä asia, koska erilaiset ihmiset tarvitsevat erilaisia tarttumapintoja. Kirkolla on hyvä olla tarjolla monenlaisia messuja. Eri elämänvaiheissa ihmiset kaipaavat jotain uutta, toisenlaista kuin ennen.
Kahdessa naapuriseurakunnassa saattaa olla erilaiset toimintatavat messussa.
– Seurakuntalaisten tuleminen mukaan messua toteuttamaan antaa aina oman värinsä. Ilmapiiri on moninaistunut, mutta muutostahti on erilainen eri puolella Suomea, Paananen näkee.
Kirkkolain mukaan seurakunnan tulee järjestää päämessunsa joka pyhä. Kirkkokäsikirja mahdollistaa messurungon ympärille paljon tilaa paikallisille sovelluksille.
– Yhdenmukaisuuden tavoite ja paikalliset sovellukset ovat joskus jännitteessä ja hyvä näin. Jännite on hedelmällinen tila, ja se tuottaa usein jotain uutta.
Kaikki musiikkigenret käytössä
Eikö perinteinen perusmessu toimi, koska uusia variaatioita on viritettävä?
– Elämä, ihmiset ja yhteiskunta muuttuvat, ja messu muuttuu siinä samassa. Ja toimiihan messu! Kristityt kokoontuvat yhä sunnuntaina yhteen.
Myös kirkkomusiikki on monipuolistunut. Virret ovat edelleen tärkeitä, sillä niitä seurakuntalaiset osaavat parhaiten laulaa. Virsien ja klassisen musiikin suvereeni valta-asema on kuitenkin murtunut.
– Kaikki genret ja musiikkityylit ovat käytössä Bachista ylistysmusiikkiin, taize- ja tuomaslauluista Metallimessuun.
Uudenlaiset hengelliset laulut ja popmusiikista tutut instrumentit soivat luterilaisissa pyhätöissä.
Urut ovat edelleen ykkössoitin, ja monille kirkkotunnelma tulee juuri urkumusiikista.
– Kivasti kirkon nurkassa soivasta flyygelistä lähtee pieni ääni, mutta se kalpenee kaikki äänikerrat isosti soittaville uruille.
Vaihtoehtoväki valtavirtaan
Anna-Mari Kaskisen vuonna 1982 sanoittama ja Pekka Simojoen säveltämä Afrikkalainen messu haastoi yhtenäiskulttuurin ihanteen, jonka mukaan jumalanpalvelusten piti olla samanlaisia.
– Afrikkalainen gospelmessu kapinoi jumalanpalveluksen yhdenmukaisuuden vaatimusta vastaan ja aloitti uuden vaiheen, Terhi Paananen arvioi.
1980-luvun lopulla käynnistynyt Tuomasmessu on vaikutukseltaan merkittävin messuyhteisö. Sen toteuttamisessa tehtyjä löytöjä ja – eri kristillisistä perinteistä ammennettuja – liturgisia rikkauksia on päätynyt päämessunkin kaavaan käsikirjassa.
Paananen nostaa Tuomasmessun ohella esiin kolme onnistuneesti kirkon yhteydessä toimivaa messuyhteisöä.
Tampereen seurakunnat ovat perustaneet nuorille ja nuorekkaille aikuisille suunnatun Varikkomessun ja Telakkamessun. Varikkoyhteisön ja Telakkayhteisön taustalla oleva Uusi Verso on ”uuden sukupolven seurakuntayhteisö, joka painottaa yhteisöllisyyttä ja yhdessä tekemistä”.
Lempäälän seurakunnan Majakkamessun ympärille muodostuva Majakkayhteisö tavoittelee niin lapsia kuin aikuisia. Jumalanpalvelusyhteisö haluaa rakentaa ”yhdessä elävää ja avointa, rentoa hengellistä kotia”.
Pääkaupunkiseudulla luterilaisia messuja ja pienryhmätoimintaa järjestävä Verkosto kokoaa niin ikään runsaasti nuoria aikuisia.
– Monet ihmiset sitoutuvat Tuomasyhteisön ja Verkoston kaltaisiin messuyhteisöihin hetkellisesti vahvasti. Kun elämäntilanne muuttuu, yhteisökin voi vaihtua.
Henkilöseurakunta ei lyö leiville
Parokiaalisen periaatteen mukaan luterilaisen kirkon jäsen kuuluu siihen seurakuntaan, jonka alueella asuu.
Helsingissä on joskus esitetty, että laajalta alueelta kävijöitä kokoava Tuomasmessu voisi olla suunnanantaja asuinrajoista riippumattomalle, itsenäiselle luterilaiselle henkilöseurakunnalle.
Tuomasmessussa kävijä voisi siten kuulua Tuomasyhteisön muodostamaan seurakuntaan. Kirkollisverot kilahtaisivat omalle porukalle eivätkä paikallisseurakunnan kassaan.
Terhi Paananen ei ole ollut koskaan innostunut tästä ajatuksesta. Seurakunnalla on lukuisia muitakin työaloja ja vastuutehtäviä kuin messu, lapsi- ja diakoniatyöstä lähtien.
”En ymmärrä, miksi luterilainen messuyhteisö haluaisi taloudellisen itsenäisyyden ja jäsentensä kirkollisveron, joka kuvitellaan ehkä suuremmaksi kuin se on.”
– Mitä Tuomasmessu voittaisi siinä, että se olisi oma seurakuntansa? En ymmärrä, miksi luterilainen messuyhteisö haluaisi taloudellisen itsenäisyyden ja jäsentensä kirkollisveron, joka kuvitellaan ehkä suuremmaksi kuin se on.
Toivo naispapeista puhtaisiin messuihin elää
Oma lukunsa ovat herätysliikkeiden, luterilaisten järjestöjen, opistojen ja kurssikeskusten piirissä järjestettävät messut ja messuyhteisöt.
Lestadiolaiset saattavat neuvotella seurakuntien kanssa, milloin järjestyy heidän toiveidensa mukainen messu, johon lestadiolaisia tulee sitten tavallista enemmän.
Evankeliset ja ne viidennen herätysliikkeen suuntaukset, jotka eivät hyväksy naisten pappeutta, valikoivat seurakuntien jumalanpalveluksista itselleen sopivat ja järjestävät naispapeista vapaita messuja omassa piirissään.
Piispat ovat käyneet edellisten tahojen kanssa keskusteluja näiden toiveesta naispapeista puhtaisiin messuihin.
– Näillä aloitteilla ei ole mahdollisuuksia mennä läpi. Kirkkomme on sitoutunut suomalaisen yhteiskunnan periaatteisiin, kuten sukupuolten yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon, Terhi Paananen katsoo.
Protesteja avaran varjon alla
Joidenkin omia messuyhteisöjään jo muodostaneiden herätysliikkeiden on pelätty eroavan luterilaisesta kirkosta – Lähetyshiippakunnan varoittavan esimerkin mukaisesti.
Kun vielä seksuaalivähemmistöjäkin kohdellaan kirkossa yhä yhdenvertaisemmin, kuuluu konservatiivisimpien liikkeiden piiristä entistä kovempaa kritiikkiä.
– Kirkosta eronneita pieniä, tunnustuksellisia luterilaisia ryhmiä on ollut aina. Ehkä niitä tarvitaan, pastori Paananen kuittaa.
”On aina surullista, jos joku yksilö tai hengellinen yhteisö ei enää löydä kotipaikkaansa kirkkomme avaran sateenvarjon alta.”
Hän lisää, että kirkossa on myös yhtenäisyyden ja ykseyden ihanne.
– On aina surullista, jos joku yksilö tai hengellinen yhteisö ei enää löydä kotipaikkaansa kirkkomme avaran sateenvarjon alta.
Mikä kirkon valtavirralle vastapainoksi syntyvissä uusissa messuyhteisöissä vetoaa?
– Niissä on usein takana joku visionääri tai puuhahenkilö, joka haluaa perustaa uuden yhteisön. Nuoret taas saattavat haluta uudenlaista toimintaa.
Hidas vastaus yhteisön kaipuuseen
Terhi Paananen kirjoitti ylemmän pastoraalitutkielmansa ihmisten tunnekokemuksista messussa. Kaksi tärkeää asiaa nousi ylitse muiden, ja toinen niistä on sangen yllättävä.
– Seurakunnan työntekijä saattaa ajatella, että messu alkaa papin alkutervehdyksestä, mutta seurakuntalaiset kokevat erityisen merkityksellisiksi noin kaksi ensimmäistä minuuttia kirkon ovesta astumisen jälkeen.
”Seurakunnan työntekijä saattaa ajatella, että messu alkaa papin alkutervehdyksestä, mutta seurakuntalaiset kokevat erityisen merkityksellisiksi noin kaksi ensimmäistä minuuttia kirkon ovesta astumisen jälkeen.”
Joissain seurakunnissa on tiimejä, jotka toivottavat messuun tulijat tervetulleeksi.
– Tässä voisi olla kiva, kohtuullisen kokoinen tehtävä monelle.
Yksinäisyyden ja irrallisuuden lisääntyessä monilla ihmisillä on kaipuuta olla osa yhteisöä seurakunnassa.
– Messun on mahdollista olla se yhteisö. Monet tulevatkin messuun myös kohtaamaan toisiaan. Useimpien mielestä kirkkokahvit ovat kivoja.
Luontaisetunaan papin tytär tottui jo lapsena käymään messussa säännöllisesti. Hän jatkoi tapaa otettuaan todesta dekaani Martti Parvion kehotuksen, että teologian ylioppilaan tulee käydä messussa joka sunnuntai.
Nyttemmin hän tunnistaa helsinkiläisessä kotiseurakunnassaan ydinporukan, joka käy kirkossa lähes joka pyhä. Messussa muodostuu ihmissuhteita.
– Tutustuminen ei tapahdu nopeasti vaan vähitellen. Itse huomasin kerran ehtoolliselta palatessani, että tunnen yli kolmanneksen näistä ihmisistä, ja voisin mennä milloin vain juttelemaan heille rennosti.
Ehtoollinen pysyy ja paranee
Ihmisten odotukset messun sisällön ja muodon suhteen vaihtelevat, mutta yksi osio on erityisen tärkeä.
Ehtoollisen merkityksellisyyttä voi yrittää selittää rituaalin toiminnallisuudella, konkreettisuudella ja kehollisuudella, joka ilmenee polvistuessa sekä öylätin ja viinitilkan nauttimisen kautta.
– Mutta siinä tapahtuu paljon enemmän! Jotain erityistä. Ihmiset puhuvat pyhyydestä. Jos olisi kovin uskovainen, voisi sanoa, että siinä Pyhä Henki toimii.
”Ajattelen ehtoollisella aina, miten Kristus tulee minun luokseni tänään. Joskus lapsen pitämällä lautasella, joskus kiireessä tai huolimattomasti jaettuna. Mutta aina hän tulee.”
Paananen itsekin pitää ehtoollista messun olennaisimpana osana, kaiken keskuksena. Tapahtuu ihme: Kristus on siinä läsnä.
– Ajattelen ehtoollisella aina, miten Kristus tulee minun luokseni tänään. Joskus lapsen pitämällä lautasella, joskus kiireessä tai huolimattomasti jaettuna. Mutta aina hän tulee.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. (Kuva Erja Saarinen)