– Kun yhdenvertaisuus toteutuu kirkossa, ihmiset kokevat turvallisuutta sukupuolesta, etnisestä ja hengellisestä taustasta sekä seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Silloin kaikki voivat paremmin, sanoo Turun tuleva piispa Mari Leppänen.
Vielä tulee aika, jolloin ei tarvitse erikseen mainita, monesko naispuolinen piispa Suomeen on saatu. Kolmas. Turun arkkihiippakunnassa ensimmäinen noin 900 vuodessa.
Harvinaisen valovoimaisesti ja viisaasti julkisuudessa esiintyvä, raikkaasti ja punnitusti puhuva hiippakuntadekaani Mari Leppänen on yksi sen ajan airuista.
Patriarkaatin varjot väistyvät
Mitä lasikaton Turussa rikkonut nainen ajattelee patriarkaalisuuden pitkistä varjoista?
– Patriarkaalinen kulttuuri, joka on elänyt vahvasti kirkonkin historiassa, asettaa miehet etuasemaan. Tämän ongelman näkyväksi tekeminen on meidän kaikkien yhteinen tehtävä.
– Lapset kasvavat jo onneksi erilaisessa maailmassa kuin minä. He tottuvat puolustamaan yhdenvertaisuutta paljon laajemmin kuin sukupuolen kannalta, Mari Leppänen vastaa.
Hän muistuttaa, että meidän täytyy tehdä kirkossa tietoisesti työtä vahvistaaksemme Jumalasta sellaista puhetta, joka ei ole rajaavaa vaan kaikkia kutsuvaa.
– Seksuaalivähemmistöjen tilanne on aika jumissa. Monen asian edistäminen on hidasta piispojen kollegiossa ja kirkolliskokouksessa.
– Pidän ongelmallisena, jos hiippakuntien käytännöt eriytyvät seurakuntalaisten ja työntekijöiden kohtelussa. Jos haluamme, löydämme tähän ratkaisun, mutta se edellyttää, että jokainen tulee vastaan.
Hylkäys kääntyy hyväksi
Mari Leppänen antaa tunnustusta kirkossa vuosikymmenet tehdylle tasa-arvotyölle. Se mahdollisti myös hänen piispuutensa.
Mutta onpa hän itsekin käynyt omat tasa-arvotaistelunsa. Leppänen oli ensimmäinen vanhoillislestadiolainen nainen, joka vihittiin papiksi. Herätysliikkeen valtaa pitävät katkaisivat yhteydet kasvattiinsa.
Leppänen ei antanut painostajien määritellä hengellisyyttään. Kun joku entinen uskonsisar tai -veli toivotti hänet helvettiin, se tuntui toki todella ikävältä ja jätti jälkensä, muttei lopulta murtanut hengellisyyttä.
– Vihkimisprosessini oli raskas ja ravisteli syvältä minuuttani. Sen jälkeen erilaiset kirkolliset keskustelut eivät ole menneet samalla tavalla syvälle, vaan ovat tuntuneet kohtuullisilta.
Hengellisen kodin hylkäämäksi tuleminen tuotti eksistentiaalisen yksinäisyyden kokemuksen.
– Se voi olla lahja piispan tehtävän kannalta. Tuo prosessi sai minut arvostamaan entistä enemmän ajattelun ja sanomisen vapautta.
Kirkko on maailmanlaajuinen vapautusliike, jonka tarkoitus ei ole tuomita myöskään toisten katsomusten edustajia, vaan avata tietä yhteyteen.
– Opin katsomaan maailmaa vähemmistön silmin. Tunnistan herkästi ihmisten ulossulkemisen mekanismeja ja näen eri tavoin torjutut ihmiset, joita on paljon joukossamme.
Riitely vieraannuttaa kirkosta
Kirkon nelivuotiskertomuksen yksi kylmäävimmistä faktoista on, että nuoren polven naiset ovat vieraantuneet nopeasti kirkosta.
Mari Leppänen myöntää murroksen nopeuden yllättäneen hänetkin. Nuorten naisten kokemus kirkosta on tulevaisuuden kannalta olennainen kysymys.
– Uskoa ja Jumalaa koskevat keskustelut käydään paljolti lasten sängyn vierellä, missä Jumalaan luottamisen ja kristillisen kasvatuksen kulttuuri ohenee.
– Jatkuva riitely kirkossa sekä naisia tai seksuaalivähemmistöjä arvosteleva ja väheksyvä asenne vaikuttavat totta kai negatiivisesti ihmisten kirkkosuhteeseen.
Tuleva piispa puhuu kirkon sisäisen yhtenäisyyden puolesta. Kirkkorauhan lähtökohtana on toisia kunnioittava dialogi. Siinä ei väitetä, että toisten hengellinen tulkinta on täysin väärä.
Leppäsellä ei ole ongelmia kohdata eri tavoin ajattelevia. Edellytyksenä on vain hyvä käytös ja kohtelias asenne – sisäänrakennetun halveksunnan ja loukkaamisen sijasta.
– Vaikeita ja erottavia kysymyksiä ei pidä väheksyä, mutta on muistettava, että kirkon elämässä meillä kaikilla on iso yhteinen alue ja paljon jaettavaa.
Mitä nuori polvi kaipaa?
Kirkon tulisi kyetä aikalaisten kanssa aitoon vuoropuheluun ja tämän hetken tarpeiden kuuntelemiseen, Mari Leppänen korostaa.
– Meillä ei ole varaa suhtautua ylemmyydentuntoisesti myöskään niihin ihmisiin, joiden henkinen etsintä on suuntautunut kristinuskon ulkopuolelle.
Tasa-arvokysymysten ohella suhde luontoon, hiljentymiseen ja rauhoittumiseen on nyt pinnalla.
– Kirkolta kaivataan enemmän kokemuksellisuutta. Retriitit, pyhiinvaellukset, luontohengellisyys ja hiljaisuuden jooga näyttävät puhuttelevan nuorta polvea. Arvostan niitä itsekin suuresti.
Turussa kirkko tekee pyhiinvaelluskulttuurin kehittämisessä yhteistyötä esimerkiksi kaupungin sekä yliopiston ja ammattikorkeakoulun kanssa.
– Nämä yhteistyöprojektit ovat olleet ihania ja inspiroivia! Luonto on pyhä monelle tämän ajan suomalaiselle, ja pyhiinvaelluksen toinen aalto näkyy myös maailmalla.
Vaikeita ja erottavia kysymyksiä ei pidä väheksyä, mutta on muistettava, että kirkon elämässä meillä kaikilla on iso yhteinen alue ja paljon jaettavaa.
Leppänen kävi aikanaan lestadiolaistaustasta niin ikään lähteneen runoilija Anna-Maija Raittilan johtamassa Morbackan hiljaisuuden keskuksessa.
– Hiljaisuuden liike on ollut minulle kristinuskon syvävirtaa. Sen jäsenet arvostavat erilaisia elämäntarinoita. He ymmärtävät, ettei kaikkiin kysymyksiin ole valmiita vastauksia, vaan meidän täytyy kestää välillä hiljaisuutta Jumalankin edessä.
Hiippakuntadekaania pyydettiin taannoin Hiljaisuuden Ystävät -yhdistyksen hallituksen puheenjohtajaksi.
– Se yhteisö tarjosi kaipaamani kotiinpaluun kokemuksen. Olin kasvanut vahvassa hengellisessä yhteisössä ja tuntenut tiettyä kodittomuutta jouduttuani ulos.
Edessä haastava tulevaisuus
Mari Leppänen ei ajattele kirkon tulevaisuutta ongelmien ja uhkien kautta, vaan katsoo, että nykyinen murrosvaihe haastaa kirkkoa hyvällä tavalla muutokseen.
Edessä on varmasti vaikeita vuosia, mutta kirkko on monesti ollut merkittävä toimija juuri altavastaajan roolissa.
Esimerkiksi diakoniatyöllä, joka aistii herkästi ihmisten elämäntuntoja, on yhä yhteiskunnassa vahva ote ihmisten arjen ongelmiin.
– Tehtävämme on seurata Jeesuksen esimerkkiä ja tuoda kuuluville niitä ääniä, jotka jäävät muuten sivuun. Kirkon on puolustettava rohkeasti yksinäisyyden, ulkopuolisuuden, vierauden ja häpeän kanssa painivia ihmisiä, joiden kysymys on: kelpaanko minä?
– Kristinuskon vastaus on, että sinä kelpaat ja riität. Kirkko on maailmanlaajuinen vapautusliike, jonka tarkoitus ei ole tuomita myöskään toisten katsomusten edustajia, vaan avata tietä yhteyteen, Leppänen linjaa.
Hän pitää piispan tehtävänä seurakuntien työntekijöiden, vastuunkantajien ja yhteistyöverkostojen tukemista, myös hengellisissä kamppailuissa.
Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa piispalla ei ole enää itsestään selvää paikkaa.
– Mutta silloin kun paikan saa, asiat pitää sanoa ymmärrettävästi. Toivon osaavani tuoda piispana esiin armollisen Jumalan läsnäolon, turvan ja lohdun näkökulman.
Pimeässä loistaa tähti
Turun tuleva piispa valittiin hetkellä, jolloin moni odottaa joulua ristiriitaisissa ja pelokkaissa tunnelmissa: miten käy rakkaiden ihmisten tapaamisen ja traditioiden noudattamisen?
Leppästä lohduttaa ajatus, että ensimmäistä jouluakin vietettiin aikamoisessa poikkeustilassa, vailla tuttujen ja turvallisten olosuhteiden suojaa. Samaan joulukertomukseen turvaudutaan tänäkin vuonna ympäri maailman.
– Se ei ole vain kaukainen kertomus, vaan jouluna ikuisuus leikkaa aikaa. Jeesus saapuu levottomaan kaupunkiin nöyränä ja hiljaisena aasilla ratsastaen ja tuo ihmisten sydämiin rauhan.
– Kristitty ei voi kuitenkaan jäädä omaan sisäiseen rauhaansa. Kristinusko ei ole pakoa todellisuudesta. Jos ympärillä on hätää, se saa meidät toimimaan ja rukoilemaan toisten puolesta.
Pimeässä todellisuudessa loistaa yhä Betlehemin tähti, näkee Mari Leppänen.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kuvat Kirkon kuvapankki Timo Jakonen.