Ovet auki -tyyppistä strategialanseerausta ei pidä tehdä, jos kirkon ja seurakuntien toimintaa ei oikeasti haluta kehittää kohtaamisten mahdollistamisen näkökulmasta – ympäri vuoden.
”Siellä se musta myökky seisoo, mutta ovet ja ikkunat ovat kiinni. Mitään asiaa sinne ei ole. Jos ei itse osaa mennä, jää ulkopuolelle. Ei avoin ja kutsuva yhteisö, vaan suljettu. Valon pitäisi loistaa ulospäin, ei sisään päin. Kirkko on kuolemaa ja torjuntaa. Pitäisi olla lohtua ja kutsua mukaan. Kirkko jää etäälle tavallisen ihmisen elämästä.”
Näin avasi eräs kotiseurakuntalaiseni sanaa ”suljettu”, jolla hän oli hahmottanut mielikuvaansa kirkosta. Vastaaja on yksi vuosi sitten haastatellusta yli tuhannesta helsinkiläisestä, joilta kysyttiin heidän ajatuksiaan seurakunnista ja omasta kotikaupungistaan. https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/yli-1300-helsinkilaiselta-kysyttiin-mita-he-ajattelevat-seurakunnista-monille-kirkko-on-etainen-
Moni muukin käytti seurakunnastaan sanoja etäinen, tuntematon, näkymätön – vaikka toki esiin nousivat myös sanat lämmin, monipuolinen, ystävällinen, kotoisa.
Moni näki siis hyvääkin, mutta varsin moni kaipasi kirkon ja erityisesti sen tilojen avaamista. Kaivattiin toiminnan uudelleen sanoittamista niin, ettei se sulje ihmisiä ulos, toivottiin lisää viestintää ja monilla kanavilla: somepuoli ja markkinointi kuntoon. Kaivattiin toimintaa aikuisille, yhteistä tekemistä, yhteisöllisiä kohtaamisia: kahvilaa, lautapeli-iltoja, avoimia kirkkoja kahvikärryinen, pappeja mukaan alueen hankkeisiin.
”Kirkot voisivat olla enemmän auki illalla ja siellä voisi olla kokkailua ja hengailua enemmän. – Me yli 30 vee olisimme innokkaita yhteisölliseen toimintaan. – Nuoret aikuiset on kohderyhmä, jolle ei ole mitään. Ei myöskään työssä käyville tavallisille lätkämiehille, vain ikääntyneille ja ongelmien kautta.”
Karua toimintaa
Kirkko elää keskiluokkaisessa porvarillisessa todellisuudessa, jossa kesäkuun alku tarkoittaa lomakautta ja lähtöä kaupungista – ja sinne paluuta kun on pakko. Kesäkuun alusta elokuun loppuun on tauolla myös seurakuntien toiminta.
Toki kirkonkin työntekijät ansaitsevat lomansa, mutta 2000-luvulla kaupunki elää kesälläkin. Kaikilla ei ole rahaa matkustaa, yksinolo on yleistä. Monella olisi juuri kesällä aikaa olla mukana jossakin.
Kuitenkin myös viime kesänä, kahden koronavuoden eristyksen jälkeen ja maailmantilanteen kiristyttyä, kirkko oli käytännössä suljettu, ja viikkotoiminta minimissään kolme kuukautta. Työntekijöiden panos viikossa saattoi olla pihakahvilaa tunti, iltamessua puoli tuntia, sunnuntain messua tunti, kirkkokahveja puoli tuntia. Siis viikossa noin 3 tuntia kaikille avointa yhteistä toimintaa ja läsnäoloa somessa etukäteen ajastettuina ilmoituksina. Muutamia satunnaisia tapahtumia lukuun ottamatta yleiskuva ulospäin oli karu.
Toki osaa työllistävät rippileirit, toimitukset sekä päivystykset mahdollisille yhteydenotoille sekä toimitukset – joiden sanotaan koko ajan vähenevän.
Toimiessani luottamushenkilönä kyselin usein, voisiko kirkko olla etenkin kesällä avoin paikka tulla – ei vain kerran viikossa tietyille kohderyhmille, toisilleen tutuille porukoille, jotka pyörivät monissa seurakunnan tapahtumissa ja retkillä, vaan kaikille. Voisiko päivittäin avointa ”kirkkoa ja kesäpihaa” pyörittää kesäteologi tai kukin työntekijä vuorollaan apunaan kesäsetelillä palkattuja nuoria tai mukaan pyydettyjä seurakuntalaisia. Kirkot ja niiden pihat tarjoaisivat tilavia ja viileitä levähdyspaikkoja vaihteluksi hellekesien usein tukalille kaupunkiasunnoille.
Seurakuntalaisten ehdoilla ja johdolla
Ihmiset odottavat kirkolta yhteisöllisyyttä, mahdollisuutta toisten ihmisten kohtaamiseen. On iso virhe, jos tätä ei ymmärretä ja mainitun kaltaisia haastattelukyselyjä toistetaan ilman, että muutosta tapahtuu. Ovet auki -tyyppistä strategialanseerausta ei pidä tehdä, ellei toimintaa haluta kehittää – vastausten mukaisesti – kohtaamisten mahdollistamisen näkökulmasta.
Myös työntekijöiltä tarvitaan aivan eri otetta kuin tähän asti. Uudistumisesta kieltäytymistä ei pidä hyväksyä. Etätyömahdollisuus on tuonut myös haittansa, ja kirkon työssä, jos missä, tämä pitää tiedostaa. Ei pitäisi nousta puuskahduksia: Mitä nää papit täällä oikein tekee?
Toisaalta seurakuntalaisia on opeteltava ja opittava pyytämään mukaan toiminnan toteuttamiseen. On kuultava heidän toiveitaan ja ideoitaan, kokeiltava rohkeasti erilaisia juttuja, myös seurakuntalaisten johdolla. Tarvitaan ketteryyttä ja muutoshenkeä. Rohkeutta.
Espoon seurakuntien projektikoordinaattori Laura Leipakka kehittää seurakuntien hengellistä elämää etenkin millenniaalien ja z-sukupolvisten parissa. Kotimaa 24 -blogissa hän muistuttaa, miten kirkon toimintaa tulisi tarkastella kriittisesti ja peilata suhteessa siihen, kuinka merkityksellinen se on jäsenilleen.
”Kirkon tehtävä on elää keskellä tätä maailmaa ja ihmisten arkea. Siksi kirkon pitää etsiä paikkaansa aina uudestaan. Elämä ei pysähdy, maailma muuttuu. Jos kirkko tahtoo elää ihmisten arjessa ja juhlassa mukana, on sen luotava nahkansa aina uudestaan.” https://www.kotimaa.fi/blogit/koskaan-ei-kirkko-muuttua-saa-vai-saisiko-sittenkin/
Kirjoittajana on Paavalin seurakunnan maallikkoaktiivi ja entinen luottamushenkilö, joka harrastaa ”kirkkopohdintaa”. (Pääkuva Jan Tinneberg, Unsplash)