Suomen luterilainen kirkko ei ole valtionkirkko siinä mielessä, että valtio päättäisi suoraan sen asioista, mutta kirkon ja valtion suhteet ovat erityislaatuiset. Mielenkiintoisen tarkastelukulman suhteisiin tarjoaa kirkon erityisasema ja se, kenen toimesta sitä ylläpidetään.
Suomen perustuslain 11. §:n mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus, johon kuuluu oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Säännös ilmentää Suomessa omaksuttua valtion uskontoneutraalisuutta; valtio takaa jokaiselle oikeuden uskonnonharjoitukseen tai harjoittamatta jättämiseen sekä uskonnollisten yhteisöjen toimintavapauden, mutta se on itsessään uskonnollisesti neutraali.
Valtiovallan on kohdeltava uskonnollisia vakaumuksia yhdenvertaisesti (HE 309/1993 vp, s. 55). Maassamme ei siten ole valtionuskontoa tai -kirkkoa. Perustuslaki ei myöskään pidä sisällään, toisin kuin monissa muissa maissa, viittausta kristilliseen kulttuuriperintöön tai kristillisiin arvoihin, jotka jollain tavoin asetettaisiin perustuslaissa yhteiskunnan avainperiaatteiksi.
Edellä todetusta huolimatta Suomen lainsäädäntö tunnistaa kaksi uskonnollista yhdyskuntaa, joilla on erityinen asema, Suomen evankelis-luterilaisen ja Suomen ortodoksisen kirkon. Näitä kirkkoja on vakiintuneesti kutsuttu kansankirkoiksi. Varsin säännöllisesti näitä uskonnollisia yhteisöjä nimitetään myös valtionkirkoiksi.
Luterilainen kirkko ei ole valtionkirkko siinä mielessä, että valtio päättäisi suoraan sen asioista. Tällainen järjestelmä on esimerkiksi Tanskassa, jonka luterilaisen kirkon asioista päätetään valtiollisella tasolla kirkkoministeriössä. Suomessa evankelis-luterilaisella kirkolla (johon viittaan jäljempänä myös pelkästään kirkkona) on päätösvalta omista asioistaan.
Selvää kuitenkin on, että kirkon ja valtion suhteet ovat erityislaatuiset. Mielenkiintoisen tarkastelukulman kirkon ja valtion suhteisiin tarjoaa kirkon erityisasema ja se, kenen toimesta sitä ylläpidetään. Otan esimerkiksi kirkon erityisaseman perustasta, kirkkolain erityisestä säätämisjärjestyksestä, viime vuosina käydyn keskustelun.
Ongelmallinen säätämisjärjestys
Perustuslain 76. § takaa evankelis-luterilaiselle kirkolle oikeuden omaan kirkkolakiin ja vapauteen päättää sen säätämisjärjestyksestä. Tällä hetkellä kirkkolaissa säädetään, että vain kirkko voi tehdä ehdotuksen kirkkolain muuttamisesta. Tämä järjestely on peräisin vuodelta 1869, ja sen alkuperäisenä tarkoituksena on ollut rajoittaa ortodoksisen tsaarin valtaa kirkon asioissa. Koska järjestelmä on kuitenkin siirtynyt olennaisilta osiltaan nykyiseen perustuslakiimme, kirkko saa siten itse päättää, rajoittaako se eduskunnan lainsäädäntövaltaa itseään koskevassa lainsäädännössä. Järjestely lienee maailmanlaajuisestikin uniikki.
Eduskunnan käsitellessä vuonna 2020 ehdotusta uudeksi kirkkolaiksi, nousi esiin myös kirkkolain säätämisjärjestys. Perustuslakivaliokunta nosti lausunnossaan esille säätämisjärjestyksen poikkeuksellisuuden ja ongelmallisuuden suhteessa eduskunnan asemaan ylimpänä valtioelimenä. Se myös huomautti, että valiokunta oli jo vuonna 1993 edellisen kirkkolakiuudistuksen yhteydessä nostanut esille sen, onko nykyinen säätämisjärjestys lainkaan tarpeellinen ja kehottanut selvittämään asiaa.
Kyseistä selvitystä ei koskaan laadittu. Perustuslakivaliokunta piti selvitystä edelleen vuonna 2020 tarpeellisena (kts. PeVL 4/2020 vp, s. 2-4 ja 10-11).
Kirkolliskokous käsitteli vuonna 2021 uudelleen kirkkolainsäädännön kokonaisuudistuksen eduskunnan perustuslaki- ja hallintovaliokuntien esittämien huomioiden pohjalta. Vaikka uusintakäsittelyssä oli otettu laajasti huomioon eduskunnan esittämät sisällölliset huomiot, kirkolliskokouksen ehdotus vaikenee lähes täysin säätämisjärjestyskysymyksestä. Perustuslakivaliokunnan esittämät kriittiset huomiot on kyllä otettu maininnan tasolla mukaan esitykseen, mutta niihin ei käytännössä oteta mitään kantaa. Asian suhteen ehdotus on avoimimmillaan, kun se toteaa, että esimerkiksi viranhaltijoita koskevien säännösten siirtäminen pois kirkkolaista ”supistaa kirkon autonomiaa” (ks. kirkolliskokouksen lakivaliokunnan mietintö 1/2020, s. 7–8, 18 ja 31–32).
Mitä kirkko suojelee?
Havainto on kiehtova: eduskunta haluaisi käydä periaatteellisen keskustelun koko kirkkolakijärjestelmän perusteista ja tulevaisuudesta. Kirkko ei halua ottaa asiaan kantaa tai vastata esitettyihin huomioihin. Samalla kirkko kuitenkin rinnastaa kirkkolakijärjestelmän ja kirkon autonomian toisiinsa.
Luotettavien johtopäätösten tekeminen aiheesta vaatisi oman yhteiskunnallisen tai teologisen tutkimuksensa. Silti edellä esitetystä voi esittää hypoteeseja.
Kirkon ja valtion välinen erityissuhde näyttäytyy esimerkin valossa väistämättä muutospaineen alaiselta. Paine muutokseen syntyy valtion puolelta, joka uuden perustuslain aikana haluaisi suhtautua uskontoihin mahdollisimman neutraalisti ja tasavertaisesti ja siten purkaa kirkon erityisasemaa yhteiskunnassa.
Kirkko näyttää omaksuneen muutoksen suhteen jarrutustaktiikan. Se pyrkii väistämään ja minimoimaan omaan erityisasemaansa liittyvän keskustelun. Mielenkiintoista olisi selvittää, mitä kirkko tällä taktiikalla pyrkii suojelemaan. Onko suojauskohteena kirkon talous, kulttuurinen asema vai uskonnonvapaus?
Vai pyrkiikö kirkko suojaamaan itseään muutokselta, sillä se ei tiedä, mitä se muuttuneessa maailmassa tekisi?
Kirjoittaja on kolmikymppinen oikeustieteen maisteri, jolla on ollut luottamustehtäviä niin seurakuntaneuvostossa, hiippakuntavaltuustossa kuin kirkolliskokouksessa.
Pääkuva: Laura Kotila / Valtioneuvoston kanslia