Kirkkoon vielä hetken kuulumaton Mikael Jungner tunnustaa elävänsä toivossa. Hän ei ole uskovainen vaan ”toivovainen”, jonka toivo ulottuu jopa kirkkoon asti.
– Minulla on intuitio, että kirkon piirissä on hyvin kehittynyttä ajattelua, jolla olisi annettavaa laajemmin aika monelle porukan ulkopuolisellekin.
Kertoneeko enemmän kirkon väen toivosta vai epätoivosta, että kirkkoon kuulumattomalta mainostoimiston toimitusjohtajalta kysytään jo visioita kirkon tulevaisuudesta?
– Ehkä se kertoo ennakkoluulottomuudesta, Mikael Jungner vastaa ja nauraa makeasti, hyväntahtoiselta vaikuttaen.
Mielipiteet reilusti jakava mies on keitetty monessa liemessä. Hän on toiminut SDP:n puoluesihteerinä ja pääministerin ynnä muiden demariministerien erityisavustajana, Yleisradion toimitusjohtajana ja Microsoftin tietoyhteiskuntasuhteista vastaavana johtajana.
Hän on vuonna 2019 perustetun, kokoomusta erityisen kivuliaasti nakertavan Liike Nyt -puolueen perustajia Hjallis Harkimon rinnalla.
Poikamaisen nuorekkuutensa ja olemustaan leimaavan puolivallattoman ja nokkelan dynaamisuuden, kärsimästään eturauhassyövästä huolimatta, säilyttänyt mies on tunnettu myös mahdolliset nuoruuden syntinsä epäilemättä kuitanneesta tempauksesta – venäläisten Helsingille lahjoittaman Maailmanrauha-patsaan tervaamisesta – sekä hieman haasteellisista naissuhteistaan.
Mutta kenenpä naissuhteet aina täysin ongelmattomia olisivat.
Kaksilla raiteilla pois kadotuksesta
Kiukunpuuska kirkon jahkailusta homoseksuaalien oikeuksien edistämisessä antoi oikeustieteen lisensiaatille kimmokkeen kirkosta eroamiseen. Mitä Mikael Jungner ajattelee 66,6 prosenttia kansasta yhä kokoavan instituution tulevaisuudesta?
Hänestä näyttää kiteytetysti, että kirkko kulkee kohti tulevaisuuttaan kaksia raiteita pitkin.
Toisella raiteella on puhdasoppinen, perinteisiin arvoihin ja ajatuksiin kiinnittynyt usko. Jos hänen kaltaisensa vähäisellä uskonvarmuudella varustettu liberaali ”toivovainen” kuuntelee konservatiivisimpien uskovaisten puheita, saattaa saada osakseen madonluvut.
– Meillä toivovaisilla ei ole heidän mielestään mahdollisuuksia iankaikkiseen elämään, vaan oikeanlainen usko on ainoa reitti.
Toimitusjohtajassa elää kuitenkin toivo, että yritys lisätä rakkautta ja toivoa tähän maailmaan nähtäisiin uskon rinnalla arvokkaina asenteena. Ovathan nekin hyviä pyrkimyksiä.
Toista kirkon raidetta kulkevien liberaalien usko taas näyttää nousevan elämän suurten arvoitusten hämmästelystä, anteeksiannosta, armosta ja hyvyyden olemuksen miettimisestä.
Jungnerin mielestä nämä kaksi erilaista raidetta ja uskonnollista ilmiötä voivat esiintyä tulevaisuudessakin kirkossa rinnakkain.
– On tässä postmodernissa maailmassa nähty kummempaakin, kuten markkinataloutta kannattavat vihreät ja yrityselämää ymmärtävät vasemmistolaiset.
Monella alalla vaikuttanut mies katsoo, että kaikissa puolueissa, ay-liikkeessä ja työyhteisöissä on aina erilaiset suuntauksensa, jotka voi karkeasti jakaa kovaan ja pehmeään linjaan.
– Vahvat kahtiajaot, joita löytyy oikeastaan kaikkialta, saattavat liittyä syvemminkin ihmisyyteen. Ei kirkko ole muita vapaampi kovan ja pehmeän linjan taistelusta.
Kansankirkon aika on ohi
Liki koko kansan koonneen kansankirkon aika on ohi, Jungner muistuttaa. Sitä aikaa on turha haikailla, sillä se ei palaa.
Kirkon eri leireissä kannattaisi keskittyä oman oikeassa olemisen osoittamisen sijasta tulevaisuuden miettimiseen ja rakentamiseen.
– Nyt eletään uudessa maailmassa, joka sisältää myös monia uusia mahdollisuuksia. Minua kiinnostavat kirkosta eroajia enemmän ne, jotka ovat yhä mukana kirkossa.
Kärjistettynä toiset kirkon jäsenet etsivät yhteyttä Jumalaan tai Kristukseen. Toiset taas etsivät enemmän yhteyttä muihin ihmisiin ja itseensä.
– Jos kumman vain joukon tai mieluiten molempien tarpeita palvelee hyvin, taatusti kirkko kiinnostaa ja kestää aikaa jatkossakin. Mutta onhan kilpailu kovaa, kun vaihtoehtona on monia henkisiä virtauksia.
Liberaalit eroavat kirkosta konservatiivisten naispappeus- ja homokantojen takia – ja konservatiivit toisinpäin. Yritä siinä sitten olla koko kansan kirkko.
– Aina osa porukasta väittää lähtevänsä kävelemään kirkosta tuon toisen porukan takia. On jännä nähdä, löytävätkö kahdella eri raiteella matkaavat ihmiset jatkossa toisensa ja saavatko ne synergiaedun vai tuleeko yhä uusia erokohuja.
Miten siedämme toisiamme?
Mainosalan ja markkinoinnin näkökulmasta voisi ajatella, että kirkon ydinviesti sekoittuu, kun instituution edustajat välittävät hyvin ristiriitaisia viestejä samoista asioista.
– Ei sillä ole ehkä enää niin suurta väliä kuin ennen. Yhtenäiskulttuuri ja -kirkko katoavat joka tapauksessa. Voi olla vapauttavaakin, ettei tarvitse olla vain yhtä viestiä.
Yhtenäiskulttuuri ja -kirkko katoavat joka tapauksessa. Voi olla vapauttavaakin, ettei tarvitse olla vain yhtä viestiä.
Etenkin isoilla paikkakunnilla voi Jungnerin mielestä elää rinnakkain monenlaisia kristillisiä ryhmiä ja viestejä.
– Tulevaisuuden kannalta olennaista on, miten kahden erilaisen tulokulman edustajat ymmärtävät ja sietävät toisiaan. Molempien mielestä toiset tuhoavat ja rapauttavat kirkon – joko konservatiivisella tiukkuudella tai liberaalilla löysyydellä.
Mikael Jungner muistuttaa, että muinoin vihamielisesti toisiinsa suhtautuneet luterilaiset ja katolilaiset ovat jo pitkään onnistuneet elämään toinen toistaan kunnioittaen. Syyt uskonsodille ja toisten mustamaalaamiselle ovat rauenneet.
– Vaikka luterilaisessa kirkossa on jatkossakin aineksia sisäiseen vastakkainasetteluun, paras tapa olisi opetella elämään toisia kunnioittaen.
Kirkossa on ollut isoja hajaannuksia ennenkin.
– En osaa sanoa, tuleeko kirkon sisäinen railo olemaan yhtä raju kuin aikanaan. Ei jakaantuminen ainakaan mahdotonta ole.
Jungner ei usko, että tavalliset protestantit ja katolilaiset kokevat tätä nykyä suurta tuskaa siitä, että kirkkokunnat ovat joskus jakautuneet. Kristikunnan moninaisuus voi tuntua jopa rikkaudelta.
– Ehkä Suomessa koetaan 60 tai 80 vuoden kuluttua samoin, jos kirkko jakaantuu. Mutta nyt on vaihe, jossa jotkut ahdistuvat kirkon hiipumisesta ja syyttävät siitä toista osapuolta.
Jambalaya ei edistä ajattelua
Vaikka Mikael Jungner kannattaakin eri kuppikuntien mahdollisimman rauhaisaa rinnakkaiseloa kirkon loistavan tulevaisuuden varmistamiseksi, hän näkee ristiriitojen ilmenemisessä ja niistä keskustelemisessa hyvänkin puolen.
Kun kirkon asema oli pitkään vahva, ihmiset saattoivat tottua helppoihin vastauksiin ja ratkaisuihin ja toistaa perinteisiä rutiineita.
– Voi tuntua ahdistavalta, kun joku haastaa perusajatuksiasi, mutta samalla se on omaa ajattelua kehittämään pakottava voima. Jos kaikki ovat samaa mieltä ja tanssivat käsi kädessä Jambalayaa, se tuntuu ehkä hyvältä, muttei vie ajattelua eteenpäin.
Ikävät kysymykset ja konfliktit pakottavat pohtimaan ja syventämään omia argumentteja.
– Antoisin yhdistelmä on yhteisö, jossa sekä keskustellaan kriittisesti että kunnioitetaan toisia ja pyritään hyvään yhteiseloon.
Voi tuntua ahdistavalta, kun joku haastaa perusajatuksiasi, mutta samalla se on omaa ajattelua kehittämään pakottava voima.
Loukkaava puhe, jota on kuultu viime vuosina enemmän kuin laki sallii, on toinen asia.
– Jotkut lyövät toisia Raamatulla päähän ikävällä, jopa epäinhimillisellä tavalla. En tiedä, kannattaako jyrkimpien ihmisten kanssa lähteä väittelyyn. Minun tapaiseni liberaali haluaisi ymmärtää kaikkia, mutta aina se ei ole mahdollista.
Jungner jakaa ihmiset kahteen perustyyppiin. Mandariinin kohtaamisen jälkeen tunnet leijuvasi ilmassa, täynnä energiaa ja iloa oivalluksia tuottavasta ja kiinnostavasta keskustelusta. Sitruuna vie sekä energiasi että ilosi.
– Oma ohjeeni ja strategiani on, että kannattaa keskittyä mandariineihin. Elämä on niin lyhyt, ettei sitä kannata tuhlata väittelyyn jäärien kanssa, jotka vain tuovat sinulle pahaa mieltä ja vievät elämänilon.
Tiukan linjan tyypit tuottavat toimitusjohtajalle tunteen, ettei hän halua olla kirkon kanssa missään tekemisissä.
– Kunnes taas törmään niihin viisaasti puhuviin ihmisiin, joiden takia ajattelen, että kyllä kirkko on kuitenkin arvokas.
Jumalaton maailma olisi ankea
Mikael Jungnerilla ei ole varsinaista uskoa tai tunnetta, että Jumala on olemassa. Hänellä on silti toivonkipinä, että Jumala olisi olemassa, sillä se tekisi maailmasta paremman paikan. Jumalaton maailma olisi ankeampi.
– Kysymys ei ole onneksi minusta. Se mitä minä ajattelen Jumalasta, ei tee siitä enemmän tai vähemmän totta. Kristinuskoon liittyy kuitenkin niin paljon kiehtovia, kiinnostavia ja antoisia puolia, etten voi kääntää selkääni koko sille maailmalle vain sen takia, etten koe suurta uskoa.
Jos Jungner voisi vaikuttaa, hän äänestäisi Jumalan olemassaolon puolesta, jotta lopulta hyvä voittaisi ja maailmassa olisi jotain järkeä.
– Kristinuskoon on kätketty tuhatvuotista kollektiivista viisautta. Esimerkiksi hyvyydestä, armosta ja anteeksiannosta on käyty aivan huikeaa pohdiskelua. On sääli, että moni jää syrjään tästä ajattelusta, koska ei löydä suhdettaan kirkkoon.
Jungner tekee hyviä kysymyksiä: Minkä takia oman uskon pitäisi olla ainoa polku kirkkoon tai kristittyjen yhteyteen? Miksei se tie voisi olla myös toivo? Miten uskon ja toivon voi edes erottaa toisistaan?
– Toivovaisuus on kaipuuta hyvyyteen niin kuin uskokin.
Kriitikko tuntee toisinaan lämpöä
Mikael Jungner katsoo kirkosta ja kristinuskosta löytyvän ”ihmisyyttä eteenpäin vieviä virtauksia, joista tulee tunne, että haluaa olla siinä virrassa mukana”. Kirkon tulevaisuuden kannalta hän näkee monia positiivisia toivon merkkejä.
– Minä, joka olen maailman menoa paljon pohtivana aika kriittinen, tunnen toisinaan lämpöä ja elämyksellisiä oivalluksia lukiessani tai kuullessani joidenkin kirkon ihmisten ajatuksia.
Nämä hyväntahtoiset kristityt osaavat puhua selkeästi ja pohdiskella tärkeitä asioita uusista raikkaista näkökulmista.
On positiivinen ongelma, jos kirkosta löytyy kiinnostavaa ajattelua, jolle ei löydy näkyvyyttä! Se on huomattavasti parempi juttu, kuin jos ajatuksia ei löytyisi tai näkyvyyttä olisi ilman ajatuksia.
Jungner on yllättynyt siitä, miten paljon laadukasta ajattelua instituutio tuottaa ja kätkeekään sisäänsä. Kirkon ehkä suurin aarre onkin sen pitkä perinne perusteellisesta pohdiskelusta ja väittelystä sekä niiden tuottamista oivalluksista.
– Kirkon sisältä löytyy elinvoimaa ja enemmän vastauksia kirkon ongelmiin kuin minulta. Noiden ihmisten takia kirkon peli ei ole missään nimessä menetetty.
Sekä valtakunnallisesti että paikallisesti moni kirkon toimija kokee kuitenkin, ettei omaa laadukasta ja syvällistä, vuosisatojen saatossa jalostunutta ajattelua olla kiinnostuneita kuulemaan.
– No mutta tämähän on positiivinen ongelma, jos kirkosta löytyy kiinnostavaa ajattelua, jolle ei löydy näkyvyyttä! Se on huomattavasti parempi juttu, kuin jos ajatuksia ei löytyisi tai näkyvyyttä olisi ilman ajatuksia.
Monipuolisen työhistoriansa kautta Jungner tietää, että muillakin perinteisillä instituutioilla on tismalleen sama ongelma. Omista hienoista puolista viestiminen on vaikeaa.
Kirkon piirissä elävissä asenteissa saattaa piillä viestinnän kannalta silti yksi erityinen haaste.
– Vahvoihin henkilöbrändeihin suhtaudutaan kirkossa nihkeästi, jolloin voi olla, että monet syvällisetkin pohtijat pitävät kynttiläänsä vähän vakan alla.
Lupaan liittyä kirkkoon
Kaiken edellä aika kauniisti kirkosta sanotun jälkeen kysymys kuuluu, eikö Jungner voisi näkemystensä pohjalta vallan hyvin palata instituution jäseneksi ja rikastaa moniäänisen yhteisön keskustelua sisältä päin omalla persoonallisella näkökulmallaan?
Kysymystä hetken mietittyään hän suhtautuu myönteisesti ajatukseen.
Spontaani heittäytyjä on – saamansa julkisuuden perusteella – ollut aina valmis nopeisiin liikkeisiin, myös korjausliikkeisiin (eikä nyt viitata Liike Nyt -puolueeseen). Eli kirkkoon liittyminen on toivoaksemme jo lähellä?
– Voidaan sopia, että liityn. Ehkä kirkkosuhdettaan miettivän kannattaa lähteä siitä, että unohtaa oman egonsa ja menee eteenpäin lapsenmielisen uteliaana. Se saattaa olla yllättävän toimiva konsepti.
Näihin kirkon tulevaisuuden kannalta toiveikkaisiin kuviin ja tunnelmiin saattaisimme hyvillä mielin lopettaa, mutta Mikael Junger innostuu vielä miettimään uskon luonnetta. Hän näkee, että ihmisillä on sisäsyntyinen tarve ja kyky uskoa johonkin.
– Se on kuin tehdasasetus. Siksi kristinuskolle ja aatteille on aina kysyntää. Kirkolle lohduttava perushuomio on, että sadan tai kahden sadan vuoden jälkeenkään kyky haluta uskoa ei häviä.
Ihmisillä on sisäsyntyinen tarve ja kyky uskoa johonkin. Se on kuin tehdasasetus.
Elämän suuret arvoitukset askarruttavat meitä aina.
– Sukupolvi toisensa jälkeen syntyy tänne yhtä avuttomana ja vereslihalla törmäämään elämän hankaluuksiin. Tulevatkin polvet tarvitsevat viisautta, lohtua, oivalluksia ja tukea. Kirkolla on loputon sarka esimerkiksi elämässään ja rakkaudessaan pettyneiden ihmisten kanssa.
– Suurten vastoinkäymistensä keskellä ihmiset tarvitsevat edes jotain johtolankoja kestääkseen. Tämä tarkoittaa, että kirkko säilyy kiinnostavana pitkälle tulevaisuuteen.