— Vihapuheet ja tikarit, joita selkääni iskettiin, upposivat syvälle ihon alle, tunnustaa kirkon lasikaton läpi naispuolisena piispana päässyt Irja Askola. Puukkojen, pilkkakirveitten ja myrkkynuolien teroittamisen sijasta hän silti suosittelee polarisoituneelle kirkolle Jeesuksen radikaalia reseptiä: luottamusta.
”Hänen koko elämäntyönsä on edistänyt inhimillisyyttä ja ihmisen arvon kunnioittamista. Hän on etsinyt työssään diplomaattista tietä korostaen dialogisuutta, erilaisuuden hyväksyntää ja yhdenvertaisuutta. Irja Askolan toiminta tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymyksissä on ollut paitsi kansallisesti myös kansainvälisesti merkittävää.”
Näin ylistää kirkkohallitus tienraivaajaa, joka on vienyt luterilaista kansankirkkoa kohti sukupuolten tasa-arvoa. Arkkipiispa Tapio Luoma jakaa 13. joulukuuta Irja Askolalle kirkon tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspalkinnon, vähän ennen sankarin 70-vuotispäivää.
Lempeästi myhäilevä emeritapiispa miettii Helsingin kotinsa pöydän äärellä, mitä kaikkea kiireisten työvuosien saatossa tapahtuikaan. ”Iri” on ollut muutenkin viime aikoina muistelutunnelmissa lokakuussa ilmestyvän Sydänten piispa Irja Askola -kirjan (Tammi) takia.
Laaja-alaisena tietokirjailijanakin ansioitunut teologian tohtori Heli Pruuki kartoittaa kiitettävän monipuolisesti ja syvällisesti sekä Askolan sielunmaiseman että harvinaislaatuisen tien piispaksi. Kohteensa perin pohjin tunteva pappi ja psykoterapeutti ei kaihda vaikeidenkaan aiheiden käsittelyä.
— Helin kirjasta tunnistaa minun ääneni, jota hän haki suurella työllä, muistelmateoksen kohde kehaisee.
Askolan suvussa ei ollut aiemmin akateemisesti koulutettuja eikä pappeja. Miten isänsä pikkutyttönä menettänyt, työläistaustaisen ja köyhän äidin Lauritsalassa kasvattama, alkujaan ujo ja arka tyttö pääsi ylipäänsä urallaan eteenpäin?
Irja Askola toteaa tykänneensä seurakuntanuoruudestaan lähtien aina vastuunkantamisesta. Vähitellen vastuutehtävät ja haasteet vain kasvoivat — ja useimmiten myös palkitsivat.
— Piispuus oli kirsikka kakun päällä. Piispavuosina sain — vihapuheista huolimatta — pääsääntöisesti paljon kannustusta ja olin innostunut ihanasta työstäni. Olen iloinen siitä ajasta, joka oli samalla kivaa ja kovaa, Irja Askola kiteyttää urakaarensa huipentuman.
Olen iloinen siitä ajasta, joka oli samalla kivaa ja kovaa.
Hän uskoo saaneensa muutettua hiippakunnan jäykkänä pidettyä toimintakulttuuria.
— Tuomiokapitulissa työhuoneeni ovea ei olisi kuulemma saanut pitää auki, mutta halusin kohdata ihmiset mahdollisimman avoimesti. Silloin ja vieläkin kadulla kulkiessa joku tarttuu aina hihaan ja tulee juttelemaan.
Olisin kaivannut kollegoilta tukea
Eläköitymisvuodesta 2017 lähtien etäisyyttä vanhoihin työtehtäviin saatuaan emeritapiispa naurahtaa, että jotkut piispainkokouksen pöytäkirjat tuntuvat jo varsin kaukaisilta.
— Se on synti, mihin kaikkeen olen joskus aikaani käyttänyt. Sellaiseenkin kirkon sisäpiirin puuhasteluun, mikä ei ole Jumalan valtakuntaa edistänyt tipan tippaa.
Monen mielestä vuonna 2022 uudelleen nimetty kirkon tasa-arvopalkinto oltaisiin voitu nimetä myös Irja Askola -palkinnoksi. Onhan kirkon piirissä jaossa emeritus arkkipiispa John Vikströmin nimeä kantava liikuntapalkintokin.
Askola hymähtää ajatukselle. Olisihan se ollut toisille kirkossa liikaa, sillä hän oli joidenkin mielestä vuosien ajan väärä nainen väärällä paikalla. Niin kuin nainen nyt vain voi olla.
Hän yritti mennä hymyillen, diplomaattisen rauhallisesti ja kärsivällisesti keskustellen läpi noiden vähättelevien kohtelujen, mutta silti ne sattuivat kipeästi.
— Piispavuosien jälkeen olin todella hukassa, kun kävin läpi asioita, joita olin työntänyt mielestäni pois: minuun kohdistunutta vihapuhetta, joidenkin ihmisten tuottamia pettymyksiä ja kollegoiden tuenkin puutetta.
Ensimmäinen naispiispa, joka vieläpä puolusti pontevasti esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia, joutui toistuvasti ankarien verbaalisten hyökkäysten, uhkausten ja helvettituomioiden kohteeksi.
”Kirkon historia ja kulttuuritraditio on hyvin miehinen, joten Irja oli kovan haasteen edessä. Ladun tekeminen umpihankeen on aina hankalampaa kuin perässä hiihtäminen”, emeritus arkkipiispa Kari Mäkinen kommentoi kirjassa.
”Ladun tekeminen umpihankeen on aina hankalampaa kuin perässä hiihtäminen”, emeritus arkkipiispa Kari Mäkinen kommentoi.
Etulinjassa iskuja vastaanottaessaan Irja Askola ei kokenut saaneensa piispatovereiltaan sellaista tukea, jota olisi tuolloin tarvinnut.
— Etenkin Kari Mäkinen ja Björn Vikström kyllä tukivat minua yksityisesti.
Vasta ensimmäisen eläkepäivän aamuna 1.11. 2017 Askola havahtui siihen, ettei ollut ehtinyt käsitellä saamiaan tikariniskuja.
”Se oli kova läksy. Minulta meni ainakin kolme kuukautta totaalisen voimattomuuden tilassa.”
Pyhäkoulu vaarantaa patriarkaattisi
Työ kaikkien ihmisten tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseksi on edennyt kirkossa vähän kerrassaan Irja Askolan piispakauden jälkeenkin, mistä Kaisamari Hintikan ja Mari Leppäsen valinnatkin kertovat.
”Mutta on oltava tarkkana: tasa-arvo ei ole saavutettu etu, vaan sen puolesta pitää tehdä valintoja joka päivä. Mitä minä sanon, kenestä minä puhun? Teen päivittäin valintoja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi”, tasa-arvotaistelun konkari muistuttaa muistelmissaan.
Hän tähdentää, ettei tasa-arvo ole staattinen tila, niin kuin ei ole oikeudenmukaisuuskaan. Niiden puolesta on yhä tehtävä töitä niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin. Kaikki alkaa kasvatuksesta.
Vanhan koulukunnan patriarkaatti, joka olisi mieluusti pitänyt kiinni miesten hallitsevasta roolista, ei olisi ehkä aavistanut, että sen asema vaarantuisi juuri pyhäkoulussa. Ainakin Askolan tapauksessa.
— Sain jo pienenä pyhäkoulussa ja lähetyspiirissä käsityksen, että kirkon työtä johtavat naiset, vaikka miehet saarnasivatkin sunnuntaisin kirkossa.
Sain jo pienenä pyhäkoulussa ja lähetyspiirissä käsityksen, että kirkon työtä johtavat naiset, vaikka miehet saarnasivatkin sunnuntaisin kirkossa.
Irja Askola valmistui teologisesta vuonna 1975. Hän jatkoi opintojaan Luterilaisen maailmanliiton stipendillä Yhdysvalloissa Chicagossa, missä tutustui feministiteologiaan.
”Silloin vielä kuvittelin, että Suomessa kaikki on niin hyvin, ettei meillä tarvita feministiteologiaa. Ei mennyt kuin hujaus, kun huomasin, kuinka väärässä olinkaan.”
Askola vihittiin papiksi Suomen ensimmäisten naisten joukossa vihdoin vuonna 1988.
— Pappeuden pitkä odottelu tuntui turhauttavalta.
Voimakkaat vereslihaiset naiset
Tutkijana ja useissa kirkollisissa tehtävissä työskennellyt pappi valittiin Euroopan kirkkojen konferenssiin kirkkojen välisen avun ja naistyön toimialasihteeriksi 1990-luvun alussa.
— Tutustuin moniin sisarkirkkojemme nykyisistä johtajista ja opin tulemaan heidän kanssaan toimeen.
Naisasiaa ajaessaan Irja Askola tuskastui monesti kirkon perinteen patriarkaalisiin rakenteisiin. Feministiteologiaan tutustuminen pelasti hänet onnekseen takaisin intohimoiseen Raamatun lukemiseen.
Naisnäkökulman avautuminen toi tuoreella tavalla läsnä oleviksi Raamatun voimakkaat ja vereslihalla eläneet naishahmot. Samalla syntyi ymmärrys naisen tasavertaisesta asemasta miehen rinnalla.
— Joidenkin mielestä tällaiset ”epäilyttävän feministiset” näkemykset eivät olleet oikeaa teologiaa verrattuna vaikka dogmatiikkaan, varsinkaan kun ajatusten esittäjänä oli vain nainen.
Vastustuksesta huolimatta Askola toi kirjojensa ja koulutustöidensä kautta Suomeen näitä tuolloin vielä uusia, raikkaita teologisia tuulahduksia.
— Ymmärsin, ettei minun tarvitse kompastua miesvaltaisessa kulttuurissa syntyneiden tekstien historiallisiin kerroksiin. En jää kristittynä Vanhaan testamenttiin vaan kuljen rohkeasti kohti Uuden testamentin ja evankeliumien ydintä: Jeesusta.
En jää kristittynä Vanhaan testamenttiin vaan kuljen rohkeasti kohti Uuden testamentin ja evankeliumien ydintä: Jeesusta, joka suhtautui radikaalin rakkaudellisesti kaikenlaisiin naisiin.
Ja Jeesushan suhtautui radikaalin rakkaudellisesti myös kaikenlaisiin naisiin.
Helsingin yliopiston teologian kunniatohtori Irja Askolan tasa-arvoeetos läpäisee koko perinteisen hierarkkisen ajattelutavan, ei vain miesten ja naisten tasa-arvoa.
Kirjaan haastateltu pappi Antti Siukonen arvioi, että emeritapiispa katsoo ihmisiä samalta tasolta eikä asetu toisten yläpuolelle. Askola näkee piispuuteen liitetyn hierarkkisen valtarakenteen toisin päin: kirkko rakentuu alhaalta ylöspäin eikä ylhäältä alaspäin.
”Irjan mielestä kirkon tuli kuunnella ihmisten ajatuksia kirkosta ja sen suunnasta. Enää ei voinut olla niin, että ennalta valitut eliittiyksilöt kertovat muille, miten asioiden pitää olla.”
Pois pilkkakirveet ja myrkkynuolet
Miten nyt eteenpäin kirkossa ja yhteiskunnassa, joissa keskusteluilmapiiri tuntuu polarisoituvan?
Emeritapiispa korostaa, että pilkkakirveitten ja myrkkynuolien teroittamisen ja niistä suojautumisen sijasta me tarvitsemme luottamusta. Sen lisääminen on keskeisin haaste.
— Olen puhunut paljon erimielisyyden etiikasta. Meidän on opittava tulemaan toimeen toistemme kanssa silloinkin, kun ajattelemme ja elämme eri tavalla.
Erimielisyys ei meitä tuhoa. Tuhon tie alkaa siitä, jos emme löydä puhevälejä. Askolan suosittelee Jeesuksen radikaalia tapaa luottaa ihmisiin ja tarjota kaikille mahdollisuus yhteistyöhön.
Erimielisyys ei meitä tuhoa. Tuhon tie alkaa siitä, jos emme löydä puhevälejä.
”Pelokas käpertyy, tarttuu kirveeseen ja lyö kovaa. Luottamuksen ilmapiiriin kutsuttu ei kavahda keskeneräisiä asioita eikä itselleen outoja ilmiöitä, vaan muistaa luottamuksen, joka Jumalalla on luotuihinsa ja siksi myös meillä toinen toiseemme.”
Luottamuksen ilmapiirissä löytyy tila kaikille ihmisille, armolle ja oikeudenmukaisuudelle, Irja Askola uskoo.
”Me selviämme tulevaisuuteen sillä otteella, mikä Jeesuksella oli oman aikansa kansalaisiin: jokaista tarvitaan ja jokainen saa tulla mukaan. Suljetuista sisäpiireistä kaduille ja kujille.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kuva Veikko Somerpuro / Tammi