Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa henkinen kriisinkestävyys on yksi yhteiskunnan vahvuustekijä. Kriisiaikoina sitä ylläpidetään tukeutumalla normaalioloissa luotuihin rakenteisiin, muun muassa hengellisissä yhteisöissä. Pandemian aikana seurakunnat ovat rakentaneet henkistä kriisinkestävyyttä innovatiivisella toiminnallaan. Kirkko edistää parhaiten kriisitilanteesta selviämistä tukemalla työntekijöiden ja seurakuntalaisten jaksamista.
Koronapandemian vaikutuksia seurakuntien ja muiden uskonnollisten yhteisöjen toimintaan keväällä 2020 kartoitettiin Kirkon tutkimuskeskuksen Seurakunnat ja koronakriisi -tutkimuksessa. Poikkeusolojen jatkuessa syntyi tarvetta selvittää myös henkisen kriisinkestävyyden tilaa. Tammikuussa 2021 seurakuntien työntekijöille ja luottamushenkilöille tehtiin verkkokysely, jolla selvitettiin pandemian vaikutuksia toimintakulttuuriin, digitalisaatioon sekä työntekijöiden jaksamiseen ja henkisen tuen tarpeeseen. Sen tuloksia avataan tässä artikkelissa.
Raportti kyselystä julkaistaan kokonaisuudessaan Kirkon tutkimuskeskuksen verkkosivuilla.
Kuormana epävarmuus ja jatkuva muutos
Keskeiset riskitekijät, joita koronakriisi on nostanut seurakunnissa esiin, liittyvät työnjakoon, työkulttuuriin sekä johtamiseen. Tosin jos kokeileva toimintakulttuuri on ollut ennestään tuttua ja työyhteisön hyvinvointiin on kiinnitetty jo huomiota, haasteet on voitu selättää tai ainakin niiden kohtaaminen yhdessä on ollut helpompaa. Vastaukset kuitenkin osoittavat, miten kriisitilanteessa voi käydä, kun esimerkiksi johtamisessa on puutteita tai rakentavia ratkaisuja poikkeustilanteeseen ei saada seurakunnassa tehtyä.
Työn jakamiseen ja uudelleenjärjestelyyn liittyvät ongelmat ovat kärjistyneet etenkin niissä tilanteissa, joissa työkuormat kasaantuvat epätasa-arvoisesti eri työalojen tai työntekijöiden välillä. Kun toiset tekevät valtavan määrän lisätyötä esimerkiksi seurakunnan verkkotyössä, toiset saattavat tehdä huomattavasti odotettua vähemmän.
Intoa ja huolta verkkotyöstä
Verkkotyö ja digiloikka ovat olleet monelle seurakunnalle stressitesti; useimmat ovat keksineet luovia tapoja järjestää toimintaa. Kyselyn mukaan jumalanpalvelusten striimaus on lisääntynyt kahdessa kolmasosassa seurakunnista, hartaudet, tilaisuudet ja keskusteluapu verkossa yli puolessa seurakunnista. Työntekijöitä hiertäviä asioita ovat kuitenkin tuen ja koulutuksen puute, verkkotyön epätasainen vastuunjako ja vanhanmalliseen kokoavaan toimintaan jumiutuneet ajattelutavat.
Moni työkaveri ja erityisesti kirkkoherra ajattelee, että jos ovet sulkeutuvat, toiminta jää tauolle, ja asiat organisoidaan ja viestitään koko työyhteisölle sen mukaan. Näistä lähtökohdista on ollut hankalaa yrittää siirtää toimintoja verkkoon.
Striimauksissa tärkeää on myös laatu. Monet työntekijät kokevat erityisen turhauttavaksi sen, jos laitteistoon sekä kuvan ja äänen laatuun panostamista ei työyhteisössä tai seurakunnan johdossa nähty tärkeäksi.
Luottamushenkilöiden mielestä valtuustojen ja seurakuntaneuvostojen kokoukset pitäisi voida toteuttaa etäyhteyksillä. Tämän estää kirkkolaki, mikä turhauttaa seurakuntapäättäjiä.
Työyhteisöissä etäkokoukset ovat jo osa arkipäivää, ja niitä hyödynnetään toiminnan kehittämiseen. Kyselyssä ilmeni kuitenkin turhautumista sekä niiden kasvottomuuteen (ilman videokuvaa) että jäykkyyteen ja ilottomuuteen. Myös mahdolliset aiemmat ristiriidat saattoivat jäädä kytemään.
Toivon luominen on vaikeaa pitkittyneessä tilanteessa. Epätoivoisia ja luovuttaneita ihmisiä on enemmän.
Työntekijöitä huolettaa sekä seurakuntalaisten jaksaminen että heidän erilaiset valmiutensa osallistua verkkovälitteiseen toimintaan ja hyödyntää verkkopalveluja. Erityistä huolta tunnetaan diakonian asiakkaista ja ikääntyneistä. Sielunhoidon tapaisten tehtävien siirtyessä kokonaan verkko- ja puhelinvälitteisiksi työ myös kuormittaa eri tavalla, koska fyysinen kohtaaminen puuttuu. Kuormitusta lisää lisäksi tietoisuus ihmisten ongelmien kärjistymisestä pandemian oloissa.
Osaamisvajetta johtamisessa ja työyhteisön tukemisessa
Kritiikkiä kyselyssä kohdistettiin kirkkoherrojen hitaaseen toimintaan ja epäselviin toimintaohjeisiin. Piispoilta toivottiin korulauseiden sijaan aitoja toivon näkökulmia.
Kirkkoherrat taas ilmaisivat epävarmuutta suhteessa omaan esimiestyöhön ja työyhteisön johtamiseen. Reagoimista vaativat sekä oma työyhteisö että viranomaisilta tulevat määräykset ja joskus nopealla aikataululla ja vähäisellä varoajalla tulevat toimintasuositukset. Kriisitilanteiden johtamisessa ja työyhteisön tukemisessa oli selkeästi osaamisvajetta, josta kärsivät niin työntekijät kuin kirkkoherrat.
Työyhteisössä olennaista on kuormien jakaminen yhdessä. Tähän kaivataan paitsi työkohtaamisia myös vapaamuotoisia ja virkistymistä edistäviä toimintoja.
Voimavarana pienet positiiviset signaalit
Tiedusteltaessa asioita, jotka ovat auttaneet jaksamaan, paistoi kommenttien taustalla paikoin huoli ja epävarmuus. Kuitenkin myös selkeitä voimavarojen antajia nostettiin esiin. Tärkeinä arjen kulmakivinä jaksamisessa mainittiin usein ystävät, perhe ja harrastukset sekä toisaalta hengellinen elämä, rukous ja yhteys Jumalaan.
Työtapojen muutoksissa on useimmiten sekä kuormittavia että jaksamista edistäviä tekijöitä. Esimerkiksi se, että työnkuvaan tulee muitakin kuin puhtaasti omaan asiantuntemukseen liittyviä tehtäviä, saattaa lisätä voimavaroja. Työyhteisö osoittaa valmiutta toimia silloinkin, kun seurakunnan byrokraattiset rakenteet tai toimintatavat ovat muutoksien tiellä.
Työ on siis täytynyt itse keksiä ja luoda. Olen huomannut, kuinka katson nyt työtäni täysin eri näkökulmasta. – Kunpa srk-työtä olisi mahdollista tehdä ”poikkitaiteellisesti” myös poikkeusajan jälkeen!
Monilla työajattoman työn tekijöillä koronatilanne on helpottanut työn ja vapaa-ajan rajaamista sekä vähentänyt viikonlopputyötä. Kokoavan toiminnan vähentyminen myös mahdollistaa enemmän työn arviointia ja kehittämistä.
Poikkeustilanteen pitkittyessä etsitään positiivisia asioita pienistäkin signaaleista – siitäkin vähästä, mitä ”tavallisesta” työstä on jäljellä. Jaksamista auttaa asioiden ottaminen sellaisina kuin ne ovat sekä armollisuus itseä kohtaan. Yhteydet seurakuntalaisiin koetaan erityisen tärkeiksi, kun niitä oli hyvin vähän. Vaikkapa kaupan kassajonossa saatu myönteinen palaute omasta työstä jää mieleen.
Poikkeusaika on myös herättänyt yhteisvastuullisuuteen ja huolenpitoon toisista; aika muistuttaa yhteisöjen haavoittuvuudesta sekä ihmisten vastuullisuudesta toisiaan ja luomakuntaa kohtaan.
Kyselyhetkellä poikkeusolot olivat kestäneet jo kymmenen kuukautta. Monet vastaajat halusivat uskoa tilanteen muuttuvan kevään aikana paremmaksi. Oman jaksamisen ehtona nähtiin usein se, että toimintaa voitaisiin alkaa vähitellen normalisoida ja kokoontumisia järjestää.
Tyhjästä ei jaksa nyhjästä loputtomiin
Kuormitustekijät nousivat kyselyssä esiin myös omaa jaksamista arvioitaessa. Toisaalta osoitettiin sopeutumista tilanteeseen, toisaalta kerrottiin varsinaisen työsuunnitelman lisäksi jatkuvasti tehtävistä varasuunnitelmista, jotta edes jotain voitaisiin toteuttaa rajoitusten mahdollisesti tiukentuessa. Näin jaksettaisiin vastata tulevan kevään haasteisiin.
Mutta väsymys on alkanut painaa myös heillä, jotka ovat aktiivisesti etsineet ja kokeilleet uusia työtapoja. Alkuaikojen ”superaktiivisuus” on vaihtumassa arkiseksi työksi, ja voimavaroja sen edistämiseen arvioidaan olevan enää jonkin aikaa. Jatkuva ”tyhjästä nyhjäiseminen” on kuluttavaa, eikä uusia ideoita jaksa synnyttää yhä uudelleen.
Osa vastaajista yhdisti jaksamisen arvioinnin suoraan työyhteisön ongelmiin tai huonoon työviihtyvyyteen ja arveli jaksamisensa kohenevan, kun nykyinen työsuhde tai sijaisuus päättyy. Valitettavaa on, jos näissä tilanteissa työyhteisöstä poistuva työntekijä jää yksin kokemuksensa kanssa.
Negatiivisesti jaksamiseen vaikuttaa myös lyhytjänteinen tai epärealistinen suunnittelu. Kaivataan pidemmälle tulevaisuuteen tähtääviä suunnitelmia ja sekä onnistumisten että epäonnistumisten tunnistamista.
Myös huoli sekä seurakuntalaisista että omista alaisista lisääntyy. Koronaväsymykseen liittyy usein se, ettei rajoituksia enää jakseta tai haluta noudattaa. Tämä on alkanut näkyä toimituksissa, kuten hautajaisissa. Myös kiitosta työstä kuulee entistä harvemmin. Kun seurakuntalaisilta on yhä vaikeampi saada suoraa palautetta, siihen tulisi kiinnittää huomiota työyhteisöjen sisällä.
Henkisen hyvinvoinnin tuki yhä tärkeämpää
Seurakuntatyötä tekevillä on kannettavanaan laaja-alaisia vastuita. Nykyinen poikkeustilanne on luonut useita esteitä toiminnalle, jossa pitäisi pystyä kannattelemaan seurakuntalaisia. Johtamisen kannalta tämä vaatii erityisesti työntekijöiden henkisestä hyvinvoinnista ja motivaatiosta huolehtimista. Hallinnolliset ohjeet ovat tärkeitä työn turvallisuuden ja jatkuvuuden varmistamiseksi, mutta ne eivät yksistään kanna työntekijöitä kriisin yli.
Vastausten mukaan suurin osa työntekijöistä ja luottamushenkilöistä koki omat voimavaransa hyviksi työssä kohtaamiensa muutosten ja uusien haasteiden osalta. Reilut 40 prosenttia vastaajista ei kuitenkaan ollut varma siitä, saisiko tukea työnantajaltaan, jos työkyky olisi heikentymässä. Tämän tuloksen valossa tärkeimpiä tehtäviä seurakuntien ja kirkon henkilöstön johtamisessa koronakriisin aikana ovat henkisen tuen tarjoaminen sekä sopivien tukimuotojen ja -palveluiden takaaminen.
Meneillään oleva kevät mittaa siis toden teolla seurakuntien työntekijöiden jaksamista ja kriisinkestävyyttä. Samalla se haastaa seurakuntien ja kokonaiskirkon johdon konkretisoimaan kirkon strategian keskeisiä arvoja – uskoa, toivoa ja rakkautta – käytännön työssä jaksamisen tueksi.
Hyvin jaksetaan. Luovitaan tilanteiden mukaan. Joskus tämä epidemia jää taakse. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt, joten eletään mahdollisimman täysipainoisesti Heprealaiskirjeen rohkaisemina: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy.”
Kirjoittaja on Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija.
Kuva Pxhere.