Maailman koronauutisia seuratessa olen ajatellut evankeliumikertomusten kuvausta Jeesuksen hautaamisesta.
Kerrotaan, että muuan mies ottaa Jeesuksen ristiltä ja hautaa hänet. Hautaamiseen tarvittiin lupa sen ajan viranomaiselta: maaherralta. Magdalan Maria ja Joosefin äiti Maria katselevat sivusta, etäältä. Lähimpiä opetuslapsia ei näy missään. Jeesus haudataan puutarhaan. Puutarhassa on uusi hauta, johon ei oltu vielä haudattu ketään.
Kaksituhatta vuotta myöhemmin pääsiäisen aikaan hautasaattueet eri puolilla maailmaa ovat hiljaisia. Omaisia ei ole läsnä lainkaan tai heidän määräänsä on voimakkaasti rajattu. Suomessa on toistaiseksi ohjeistettu, että siunaustilaisuudessa saavat olla mukana lähiomaiset, kymmenen henkilöä. Monissa muissa maissa vainajia lasketaan hautaan ilman mitään seremoniaa. Läheisillä ei ole mahdollisuutta olla mukana saattamassa. Viimeiselle matkalle vievät sivulliset, viranomaiset.
Pandemian hirveys on siinä, että meidän on nyt pysyttävä toisistamme erillään. Moni elääkin pelkojen ja huolien kanssa yksin ja ymmällään. Sivulliset nousevat keskeiseen rooliin.
Jumala ei halua, että maailma kärsii
Tavallinen arki muuttui nopeasti. Tämä kriisi koskettaa meistä jokaista, kaikki ovat osallisia. Jokainen on joutunut kysymään, mitä tämä tarkoittaa minun elämässäni ja arjessani: miten minun käy, miten läheisteni käy. Lopulta kukaan ei ole sivullinen. On kuolemanpelkoa, huolta terveydestä ja toimeentulosta, yksinäisyyttä, erilaista hätää. Mieli keinuu epätoivosta toivoon.
Tällaisena aikana meihin voi hiipiä halu löytää nopeita selityksiä. Oma epävarmuus saattaa viedä näkemään merkityksiä siellä, missä niitä ei olekaan. Jumala ei ole lähettänyt meille koronaa koetellakseen uskoamme. Jumala ei halua, että maailmaa kärsii. Koronan aiheuttamasta kärsimys ei ole Jumalan siunausta, ei rangaistusta meille ihmisille. ”Valo on varjoille paljon vaarallisempaa kuin kaikki totiset varjojen taistelijat”, Juhani Rekola kirjoittaa.
Yksikään meistä ei ole sivustakatsoja, olemme samaa ristisaattoa: kaikki saman kärsimystien kulkijoita.
Hiljaisen viikon raamatuntekstit kuljettavat kärsimyksen, vaikenemisen, mielivallan ja kuoleman poluille. Miten tunnistettavaa kaikki onkaan tänäkin pääsiäisenä. Huoliin uupuvalle maailmalle ei ole helppoa selitystä, tästä maailmanlaajasta kriisistä ei ole selvää polkua ulos. Emme tiedä siitä, mitä vielä on edessä. On suostuttava siihen, että emme hallitsekaan kaikkea, edes omaa pientä elämäämme. Yksikään meistä ei ole sivustakatsoja, olemme samaa ristisaattoa: kaikki saman kärsimystien kulkijoita.
Ylösnousemus muutti kaiken. Samalla tiedämme, ettei se parantanut tätä maailmaa.
Ohi Jumalan rakkauden emme putoa
Lohtu on siinä, että kipujen mies ja sairauden tuttava tietää, millaista se on, kun pelko painaa maahan. ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakseen meidän sairautemme.” Vaikka on huolia, ja vaikka on pelkoa ja kärsimystä, ja vaikka edessämme on tuntematon tie ja arvaamaton pudotus, koskaan emme silti putoa ohi Jumalan rakkauden.
Pääsiäinen ei jätä ketään sivulliseksi. Tänäkin pääsiäisenä valo on väkevämpää kuin mikään pimeys. Aurinko on ristin päällä valkea ja punainen.
Mari Leppänen on Turun hiippakuntadekaani