Nykyistä epävarmuuden aikaa ja erityisesti pakolaisuuteen liittyviä näkökohtia voi tarkastella pyhiinvaelluksen näkökulmasta. Uskonnollisesta perinteestä nousevan käsitteen voi laajentaa tarkoittamaan koko elämää. Silloin keskiössä ovat ihmisarvo, kunnioitus, vapaus ja uusi tietoisuus.
Luin Joerg Riegerin (2020) toimittaman kirjan Theologies on the Move. Religion, Migration, and Pilgrimage in the World of Neoliberal Capital paljon ennen Ukrainan sotaa. Se antoi laajaa näkökulmaa maahanmuuttoon ja uusliberalistiseen muuttoliikkeen hyödyntämiseen: maahanmuuton pyhiinvaellus vie paikkoihin, joihin toisaalta siirtyy jotain vanhaa entisestä, mutta toisaalta elämä muuttuu erityisen paljon.
Käytän tässä kirjoituksessa Riegerin kirjaa peilauspintana.
Marginalisoitua elämää rajalla
Siinä missä pyhiinvaeltaja etsii pyhiä paikkoja ja merkityksellisiä kokemuksia, etsii pakolainen itselleen paikkaa, johon voisi asettua. Ehkä jotkut pakotettiin keskiajallakin pyhiinvaellukselle, mutta pääsääntöisesti pyhiinvaelluksessa oli silloin hohtoa ja kunniakkuutta – toisin kuin pakolaisuuteen tai laajemmin maahanmuuttoon liittyvässä pyhiinvaelluksessa. Monet ovat pakotettuja lähtemään sodan, epävakaiden olojen, ilmaston tai elämän elinehtojen niukkuuden takia.
Matkan vaarat ovat kuitenkin yhteisiä, vaikkakin omaan aikaansa sidottuja. Ajatus siitä, että Jumala on omalla puolella, antoi keskiajan pyhiinvaeltajalle kontrollin tunnetta, kun taas pakoon lähteneet ovat menettäneet kontrollin omaan elämäänsä ja joutuvat etsimään sitä.
Pakolaisuuteen liittyvä pyhiinvaellus riisuu ihmistä kulttuurisesti, psykologisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti. Se jättää jälkensä, sillä se, mikä on antanut elämälle merkityksen, arvot ja elämän koheesion, murenee. Yhtäkkiä kuulumisesta tulee kuulumattomuutta. Yhteyden tilalle tulee ero perheestä, suvusta ja yhteisöistä. Olemisesta tulee ei-olemista ja elämästä kirjaimellisesti kuoleman uhkaa.
Pakolaisuuteen liittyvä pyhiinvaellus riisuu ihmistä kulttuurisesti, psykologisesti, sosiaalisesti ja emotionaalisesti.
Pakolaisuuden pyhiinvaellukseen kuuluu rajalla olo. Se on tällä hetkellä todella konkreettista, kun Ukrainan ja sen naapureiden rajat tulvivat maasta poispyrkiviä pakolaisia ja moni pakenee maan sisällä. Elämä rajalla on marginalisoitua: taakse ovat jääneet ystävät ja osa perhettä, koti, omaisuus, työ, koulu ja kaikki tuttu.
Rajalla olo tarkoittaa heidän kohdallaan myös sitä, että on otettava vastaan sitä apua, mitä saa. Pakolaisuus ei vain repäise ihmisiä juuriltaan, vaan vie heitä paikkoihin, joissa tapahtuu monenlaista hyväksikäyttöä. Jo nyt on raportoitu ihmissalakuljettajista, jotka haluavat ottaa hyödyn irti toisten ahdingosta.
Lisäksi ”oikeannäköiset” pakolaiset saavat apua helpommin kuin muusta etnisestä taustasta lähtöisin olevat, kuten romanit tai kolmansista maista Ukrainaan työhön tai opiskelemaan tulleet ”erinäköiset” ihmiset.
Pakenevan ihmisen elämästä tulee yhtä taistelua.
Uskon hyppy pois mukavuusalueelta
Ukrainalaisten kohtalo on herättänyt laajaa solidaarisuutta Euroopassa ja laajemminkin. Meitä suomalaisia ja ukrainalaisia yhdistää tietynlainen kohtalonyhteys suuren ja arvaamattoman Venäjän naapureina. Viimeistään sota on saanut meidät huomaamaan, että olemme yhteydessä toinen toisiimme globaalisti ja sodan vaikutukset ulottuvat arkeemme: energia ja ruuan hinta ovat nousseet ja nousevat vielä.
Tänä aikana myös kysytään, millainen muuttoliike on sallittua. Ukrainasta pakomatkalle lähteneet naiset ja lapset sopivat käsitysmaailmaan pakolaisesta niilläkin, jotka edellisen laajamittaisen pakolaisuuden vaiheessa torjuivat heidät vääränlaisina. Jotkut jäävät aina heikompaan asemaan.
Elämä kristittynä ei ole paikallaan pysymistä. Olemme kahden maan kansalaisia, vain vieraana täällä, ja silti meissä asuu halu säilyttää maailma samanlaisena. Maahanmuutto ja pakolaisuus antavat meille peilin, joka haastaa matkalle, jossa luovumme tutusta ja turvallisesta. Kristittyinä meidän pitää myös oppia nimeämään asioita niin kuin ne ovat – toisin sanoen puhumaan totuutta.
Elämä kristittynä ei ole paikallaan pysymistä.
Uudenmuotoista solidaarisuutta voisi viritellä ksenofobian (muukalaispelko) vastakohdasta ksenofiliasta. Haastan meitä kaikkia vaihtoehtoiselle pyhiinvaellukselle, nimittäin oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaellukselle. Meidän tarvitsee tehdä uskon hyppy (leap of faith) pois omalta mukavuusalueeltamme ja lähteä vaaralliselle matkalle solidaarisuuteen.
Tällä pyhiinvaelluksella juhlimme erilaisuuttamme, lahjojamme, vierailemme yhteisöjen haavoissa ja tuomme parantumista myötätuntoisen ja oikeudenmukaisen toiminnan kautta. Samalla kohtaamme jokaisessa ihmisessä matkalla olevan Jumalan.
Vaihtoehtoinen pyhiinvaellus on siellä, missä kohtaamme Jumalan. Näin oman spirituaalisen etsinnän pyhiinvaellus, yksilöllinen haluni tuntea Jumala paremmin, muuttuu hengelliseksi matkaksi, jossa vastaamme Jumalan kutsuun.
Kirjoittaja on on diakoni ja valtiotieteiden tohtori, joka työskentelee monikulttuurisuuden ja maahanmuuton asiantuntijana Kirkkohallituksessa.
Pääkuva Pixabay.