adventti
24.11.2022 / Näkökulma

Millainen sanoma kirkolla on suomalaisille pimeän ja vaikean talven alkaessa?

Julkaistu Kategoriat NäkökulmaAvainsanat ,
Jaa:

Toivosta tekee mieli puhua, se puhe on jäänyt mielestäni viime vuosina aivan liian vähälle. Toivo on tehtävä ja lahja, muistuttaa piispa Teemu Laajasalo.

Tehtävä tarkoittaa sitä, että meidän täytyy yrittää kaikesta huolimatta pitää toiveikasta ilmapiiriä yllä ja tuoda lähimmäistemme toivottomuuden keskelle apua, lohdutusta ja uusia mahdollisuuksia. Meidän pitää tukea kompastelevia, nostaa kaatuneita ja armahtaa ahtaalla olevia.

Käsitys toivosta Jumalan lahjana liittyy siihen ajatukseen, että vaikka mitään inhimillistä toivoa ei olisi näkyvissä eikä tunnettavissa, ihmisellä on silti lupa toivoon, koska Kristus itse on toivo. Häneen turvautuessamme voimme saada toivoa lainatavarana taivaasta.

Miten toivon näköaloja voisi ja kannattaisi jakaa arkisissa tilanteissa? Miten itse konkreettisesti pyrit välittämään toivoa muille?

Itse pidän tärkeänä, että laitamme asioita mittasuhteisiin: ennenkin on selvitty ja niin tullaan selviämään nytkin. Yön pimeyden keskellä on tärkeää luvata ja julistaa, että vielä kerran aamu koittaa. Ei pelkästään aamuna taivaassa, vaan aamuna tämän maailman murheiden lieventyessä.

Kannattaa keskittyä niihin asioihin, joita voi hallita ja suostua laittamaan elämäänsä rauhallisesti välillä pienemmäksi. Samanaikaisesti on tärkeää muistaa ”vielä kerran” -lupaus; haaveilla välillä siitä, millaista elämä voisi erilaisten vastoinkäymisten jälkeen olla. Ja uskoa, että joistain niistä haaveista tulee vielä totta. Se jo itsessään vähitellen antaa oikeuden häilyvään, pieneen ja pilkistävään toivoon.

Huoli ulkoisesta uhasta voi toimia myös hyvänä kimmokkeena yhteisön parempaan keskinäiseen kunnioitukseen ja eheyteen. Kun maailmalla kuohuu, sisäiset taistelumme voivat saada oikeat mittasuhteet. Tämä on näkynyt alkuvaiheessa kulkutaudin kohdalla ja vielä paljon selvemmin Venäjän hyökkäyssodan aikana.

Voiko kirkossa puhe toivosta johtaa yltiöpositiivisuuteen? Onko siis lause ”aina on toivoa” oikeasti totta, kun katsoo maailmaa tällä hetkellä? Miten ajatusta voi perustella?

Kirkon puhe toivosta lahjana kertoo siitä, että Kristuksen lahjoittama toivo on jotain sellaista, mitä tämä maailma ei koskaan voi antaa. Mutta se on myös sellaista toivoa, mitä tämä maailma ei koskaan voi ottaa pois. Toivo elää myös toivottomuuden keskellä, silloinkin, kun emme sitä pysty kunnolla tuntemaan.

Vakavat maailmantilanteet pitääkin ottaa vakavasti. Erityisen tarkka pitää olla myötätunnosta ja kanssakärsimisestä lähimmäisten tuskassa; tyhjä innostuspuhe voi ehdottomasti katsoa kärsimyksen todellisuuden ohi. Mihinkään vääränlaiseen huolettomuuteen ei pidä tuudittautua. On syytä rukoilla vanhan kirkkorukouksen sanoin varjelusta sekä ylpeydestä että masennuksesta.  Kirkon puhe toivosta muistuttaa kuitenkin siitä, että viime kädessä toivo ei ole meissä, vaan Kristuksessa.

Nuoret: Mitä konkreettista haluat sanoa toivosta tämän päivän millenniaaleille ja z-sukupolvelle?

Näyttää siltä, että iäkkäät ihmiset ovat kestäneet näitä aikoja yllättävänkin hyvin. Se on osoitus siitä, että elämänkokemus suojaa ihmistä, antaa perspektiiviä. Siksi meillä on suuri vastuu kertoa lapsille ja nuorille, mistä kaikesta maailmassa on aikaisemminkin selvitty ja siten luoda toivoa siitä, että kyllä tästäkin selvitään.

Aikuisten tehtävänä on kantaa lasten ja nuorten kuormia, ei kasata niitä heille lisää. Eri-ikäisille levottomille ja pelokkaille on luotava turvaa.

Miten jaksat itse nähdä toivon omassa elämässäsi / omassa kodissa pimeän laskeutuessa yhä synkempänä sodan ja energiakriisin keskellä?

Vaikeina aikoina oma elinpiiri pienenee. Tuolloin voi parhaimmillaan oppia näkemään iloa pienissä asioissa. Kriisien keskellä meille annetaan nyt mahdollisuus nähdä paljon hyvää asioissa, joita ennen pidimme itsestäänselvyyksinä. Se on tuskallista, mutta voi olla välillä meille myös terveellistä.

Rukous on voimavara, joka antaa toivoa toivottomuuden keskelle. Iltarukouksessa voimme kiittää Taivaan Isän turvaverkosta, johon joskus joudumme tippumaan. Ihanaa on luottaa, että tippuminen kuitenkin loppuu johonkin ja sieltä turvaverkosta voi uudelleen ponnistaa uusiin alkuihin.

piispa Laajasalo

Kirjoittaja on Helsingin hiippakunnan piispa. (Kuva Jani Laukkanen)
Pääkuva Pixabay