Suvi Auvinen luopuisi ensi töikseen siitä, missä kirkko toimii vain itseään varten, ja valjastaisi kirkon suuren koneiston korjaamaan sitä, mikä maailmassa juuri nyt on vaarallisesti rikki.
Suvi Auvinen on 36-vuotias anarkisti, toimittaja, bloggaaja ja kansalaisaktivisti. Radio Helsingin kuuntelijat tuntevat hänet Päivystävä anarkisti -ohjelmasta. Ellun Kanat -viestintätoimistossa Auvinen työskentelee, koska pitää hedelmällisenä vaikuttaa siellä, missä ei vielä ajatella samoin kuin hän. Somessa hän tekee anarkismia tunnetuksi, ja vuosi sitten hän julkaisi tietokirjansa Lihan loppu.
– Jokaisen on löydettävä oma tapansa vaikuttaa, sellainen, jossa omat lahjat pääsevät parhaiten esiin. Jotakin mieltä oleminen ei riitä. Omat kyvyt on valjastettava palvelemaan tavoitteen toteutumista, Auvinen sanoo.
– Omat kyvyt on valjastettava palvelemaan tavoitteen toteutumista, Suvi Auvinen painottaa. (Kuva Satu Kosenius)
Viisitoistavuotiaana Auvinen tuli riparilla uskoon. Hän tunnisti kirkon puheissa kotoa tutun vastuun siitä, että maailmasta tulisi parempi paikka. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei kirkolla ollut tarjota hänelle sen saavuttamiseksi minkäänlaista käytännön sovellusta. Nuorisopastori soitti kitaraa, mutta Auvista ei kiinnostanut kerhoilu.
Toinen meno oli pienessä karismaattisessa seurakunnassa, johon palavasieluinen Auvinen nuoruusvuosikseen liittyi.
– Siellä oli vahva käsitys siitä, miksi olemme maailmassa. Se kiehtoi. Jaoimme Lahden torilla kaakaota nuorille. Teimme sitä, mitä tavoittelimme.
Mitä ihmiset tarvitsevat?
Twitterissä Suvi Auvinen huomasi jonkun kirkon ihmisen ottavan kantaa uusnatseihin. Että sellainen ei käy. Oli myös helsinkiläispastori, joka sanoi, että eläinten tehotuotanto on synti. Sellaiset esimerkit ovat tuntuneet valonpilkahduksilta.
– Kirkon pitäisi ratkaista, uskaltaako se ottaa kantaa asioihin, jotka ovat maailmassa tärkeitä juuri nyt. Arvokeskusteluun ei voi osallistua niin, että miellyttää kaikkia. Koska julkisessa keskustelussa kuullaan vain kärkkäimpiä, hiljainen hymistely jää huomaamatta.
Kirkosta tulee kuva sisäisiin riitoihinsa sulkeutuneesta laitoksesta. Jos joku näkee sen pelastamisen arvoiseksi, pitäisi ensin ratkaista, miten se pelastetaan itseltään. Vanhanaikainen ja raskas hierarkia vie kirkon voimat oman järjestelmän ylläpitämiseen.
Kirkon ei tarvitse ottaa kaikkea haltuun. Se voi vain mennä mukaan kysymään, mitä täällä tarvitaan.
– Kirkon koneistossa on paljon resursseja. Ne pitäisi saada oikeaan käyttöön. Kirkko pitäisi valjastaa ulkoa sisäänpäin, ei sisältä ulospäin. Aloittaa siitä, mihin ihmiset kirkkoa tarvitsevat ja lähteä tekemään sitä, Auvinen sanoo.
Mitä maailma tarvitsee?
Eniten Auvista hämmästyttää se, miten hiljaa kirkko on ilmastokriisistä, vaikka se ei uhkaa vain tulevia sukupolvia vaan jo omien lastemme elämää. Samaan aikaan kirkosta tiedetään vain sen loputon keskustelu siitä, kuka saa rakastaa ketä. Sellainen käy toisarvoiseksi viimeistään silloin, kun ilmastokriisin vaikutukset alkavat tuntua ihossa.
– Kirkolla on oikeus pitää tärkeänä vanhentunutta seksuaalietiikkaa ja vanhoja opinkappaleita, mutta on ymmärrettävä sen hinta. Jos kirkko haluaa olla mielekäs toimija tässä ajassa, sen täytyisi löytää uudelleen Jumala ja jättää dogma.
Auvinen on valmis luopumaan ismeistä, jos ne eivät enää palvele päämäärää. Pitäisikö luopua myös kristinuskosta, jos se muuttuu lähimmäisenrakkauden ja luomakunnan varjelemisen esteeksi?
– Tai pitäisikö kysyä, mitä muuta kristinuskosta on löydettävissä tähän aikaan. Jos puhdasoppisuuden vaade kasvaa liian suureksi, päämäärä katoaa näkyvistä. Jos armo katoaa dogman alle, jää Jumalalle vain vähän tilaa liikkua.
Jos armo katoaa dogman alle, jää Jumalalle vain vähän tilaa liikkua.
Merkittävänä arvovaikuttajana kirkko voisi liittyä taisteluun ilmastokriisiä vastaan. Mutta tällä kertaa ei kannata perustaa työryhmää kymmeneksi vuodeksi miettimään kirkon kantaa, Auvinen neuvoo. Kymmenen vuoden kuluttua on jo myöhäistä.
Sitä paitsi faktat ovat jo tiedossa. Yhteiskunta tarvitsee vain tukea saadakseen faktat kaikkien tietoon.
– Kirkon ei tarvitse ottaa kaikkea haltuun. Se voi vain mennä mukaan kysymään, mitä täällä tarvitaan. Tälläkin hetkellä Kansalaistorilla on ilmastokriisistä huolestuneita nälkälakkolaisia, nuoria ihmisiä, jotka tarvitsevat aineellista ja henkistä tukea.
P.S. Auvisen haaste on osuva, sillä kirkon uusi ympäristökäsikirja julkaistaan syyskuussa 2020. Sen ottaminen käyttöön on iso ja tärkeä askel.
(Linkki täydennetään tähän 23.9.)
Kaisa Raittila on vapaa toimittaja