Sydänten piispa Irja Askola täydentää olennaisesti kuvaa rohkeasta, teologisesti johdonmukaisesta ja kirkkoa uudistaneesta piispasta.
Emerita piispa Irja Askolasta on kirjoitettu jo toinen elämäkerta. Molemmat kirjat, sekä Anne Mattssonin kirjoittama Irja Askola – Elämäkerta (2021) että tänä syksynä julkaistu Heli Pruukin Sydänten piispa Irja Askola (Tammi 2022), ansaitsevat paikkansa.
Uusi teos täydentää olennaisesti kuvaa rohkeasta, teologisesti johdonmukaisesta ja kirkkoa uudistaneesta piispasta. Siinä missä Mattsson luo kirjassaan yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti laajan kokonaiskuvan, Pruukin katse keskittyy piispanvaaliin, piispuuden aikaan ja Irja Askolan teologiaan.
Ääneen pääsee sekä emerita piispa että lukuisa joukko lähipiiriä. Jos ja kun toisinajattelijoita on edelleen, heille ei suunvuoroa tässä yhteydessä tarjota. Myöskään kirkon pimeään törkykuiluun ei katsota kovin syvälle, vaikka sen olemassaolo tulee selväksi.
Askolan elämäntyö nostaa kuitenkin esiin naisiin kohdistuvan kielteisen asenteen niin voimakkaasti, että se haastaa jatkossa kirkon johtoa kiinnittämään asiaan huomiota. Vaikka äärimmäiset protestit ovat osin haalistuneet, elää uskonnon kaapuun puettu naisvihamielisyys kirkossa edelleen pinnan alla.
Tarve palautumiseen
Irja Askola sai raivata tilaa naisille, siis naisen äänelle ja naiselle johtajana, niin kirkkojen kansainvälisillä foorumeilla kuin myös Suomessa. Tästä tehtävästä suoriutumiseen piti kuitenkin maksaa kohtuuttoman kova hinta. Askolan tavaramerkki oli kaikissa tilanteissa tervetulotoivotus vuorovaikutukseen ja arvostavaan keskusteluun myös niiden kanssa, jotka sanoillaan loukkasivat.
Harvoin julkisuudessa puhutaan myöskään piispojen kohtuuttomasta työtaakasta. Sille tulisi määrätietoisesti etsiä ratkaisuja, jotka mahdollistavat palautumisen – viikon, kuukauden ja vuoden tasolla. Ehkä tulisi myös muistaa tarve sapattivapaaseen, vaikkapa seitsemän työvuoden jälkeiseen parin kolmen kuukauden jaksoon ilman nettiyhteyttä arjen hommissa päiväkodissa, työttömien yhdistyksessä tai vastaanottokeskuksessa.
Liian harvat piispat osaavat Björn Vikströmin tavoin ottaa uuden suunnan elämässä vuosikymmenen tullessa täyteen. Tässä suhteessa Irja Askola toimi hyvänä esimerkkinä siirtyessään eläkkeelle sopivassa kohdassa, vaikka monien mielestä kovin nopeasti ja liian varhain.
Kirkko – koti ja perhe
Heli Pruuki kuvaa erityisesti Irja Askolan hengellisen ja teologista maailmaa. Äänien punos lähtee Askolan kirkkopolun alkuvaiheista, nuoruudesta, ja rakentuu laajan ystäväpiirin kertomista tarinoista.
Kirkko oli ja on Irja Askolan koti ja perhe. Siinä eläen, kirkkoperhettä rakastaen ja myös sen epäkohtiin määrätietoisesti puuttuen kirkko on ollut hänelle sekä hengellinen voimavara että myös patriarkaalisen vallan linnake, jonka moniin saleihin elämä on avannut lukuisia ovia.
Valinta ensimmäiseksi naispuoliseksi piispaksi oli laajalle joukolle kirkossa toivottu ja odotettu hetki. Irja Askolan persoona, vahva teologinen koulutus ja työhistoria loivat mahdollisuuden tulla valituksi. Monille valinta oli kuitenkin yllätys, sillä Huovisen seuraajaksi oli jopa tuomiokapitulin suunnitelmissa – piispan kaapua ja vihkimysjuhlaa myöten – suunniteltu Huovisen näköistä miestä.
Monet saattoivat luulla Irja Askolan olevan vain runoilija vailla teologista linjaa. Siihen Pruukin kirja avaa toisenlaisen näkökulma. Askolan teologiassa nousi esiin Lutherin sijaan ajankohtainen raamatuntulkinta, jossa saivat tilaa ihmisten kokemukset sekä hengellisyys, joka puhui ihmisten kieltä. Linja oli rohkean sosiaalieettinen ja teologisesti jämpti, vaikka kerronnan välineenä olikin usein runsas lyriikka.
Samalla itse teologian tuottamisen menetelmä täydentyi Suomessa, kun Lutherin ja muiden kirkon miesten sijaan keskiöön tuli elämän todellisuudessa vuoropuhelu kristillisen perinteen kanssa. Myös naisten usein unohdetut ja myös tietoisesti vaiennetut äänet tulivat teologisen ajatellun käyttövoimaksi.
Aihetta taputtaa
Heli Pruukin hienosti rakennettuun teoksessa osui silmiini vain yksi selvä ohiheitto, tosin vain pikkuseikka. Piispanvihkimyksessä seurakunta ei puhjennut spontaaneihin aplodeihin kerrotulla tavalla (s. 132), kun juuri vihitty, iloinen ja onnellisesti hymyilevä piispa kääntyi seurakuntaan päin. Tuo hetki tuli yllättäen, ja monen mielessä oli kyllä huutaa ”Aksios!” ja hurraa. Kukaan ei tätä kuitenkaan uskaltanut tehdä tai ehtinyt reagoida.
Tuo rohkeuden puute harmitti ainakin minua sekä kirkon penkissä olleena että jälkeenpäin. Tapahtuneesta bloggasin tuoreeltaan juhlapäivänä.
Kun sitten Irja Askola vihki miesparin, Ari ja Tapani Kotisaaren lähetystyöhön, osattiin jo taputtaa – ja pitkään taputettiinkin. Aksios!
Helsingin piispojen yhteispeli
Käänne Eero Huovisesta Irja Askolaan merkitsi kirkossa väkevää muutosta. Helsingin piispat jakoivat kyllä paljon yhteistä ajattelua ja tulivat kohteliaasti toimeen keskenään. Hyvästä yhteispelistä kertovat kirjan mainitsemat lukuisat lounaspalaverit, mahdollisten jännitteiden kuvaus on saanut jäädä sivuun. Sovussa ja yhteispelillä piispat antoivat esimerkiksi lausuntonsa eduskunnassa vuoden 2012 avioliittolain valmisteluun; Huovinen harasi vastaan ja Askola tuki aloitetta.
Eero Huovisen muistelmat Sielujen puolustaja – Piispana Helsingissä (WSOY 2022) tuo esiin sen, kuinka mutkattomasti stadissa syntynyt ja elänyt emeritus piispa tuli toimeen naispuolisen seuraajansa kanssa, joka kulki aivan eri suuntaan – erityisesti suuntautumisessaan seksuaalisiin vähemmistöryhmiin.
Askola ja arkkipiispa Kari Mäkinen edustivat samoja näkökulmia, mutta Huovinen antaa heistä ratkaisevasti erilaisen arvion. Mäkisen esittämä kirkon virallinen anteeksipyyntö homoseksuaaleilta kesällä 2014 oli Huoviselle ilmeisesti liian paljon sanottu. Homoseksuaalien sijaan olisi tullut ajatella hyviä suhteita Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja patriarkka (aiemmin piispa, arkkipiispa ja metropoliitta) Kirilliin. Huovisen linja saattoi jonakin aikana olla looginen kirkkojen ekumenian kiistämättömän huippuosaajan näkökulmasta, mutta se oli kohtuuton ja kova ihmisten silmien tasolla. Se on sitä edelleen.
Viimeistään Ukrainan sodan jälkeen ovat naamiot tippuneet, ja niiden alta ovat paljastuneet kovat ja kylmät kasvot Venäjä ortodoksisen kirkon johdossa. Suomessa eivät kaikki ole vieläkään yhtyneet arkkipiispa Mäkisen esittämään anteeksipyyntöön.
Askolalle Huovinen kuitenkin tarjosi mansikoita, Askola Huoviselle lounaita ja keskusteluyhteys jatkui.
Kohti kirkon kevättä
Tiukasti määritellyn ja opillisuutta korostavan kristillisyyden aikakausi on ollut pitkä. Se on ollut usein sidoksissa valtaan ja patriarkaaliseen perinteeseen. Irja Askolan vaalikampanjan slogan oli ”Kirkon kevät”, siis talven väistyminen ja uuden lämmön aika. Yksi ihminen ei tee kevättä, mutta voi kyllä olla uuden ajattelun ja ajan airut.
Arkipäivän teologiassa, ihmisten kohtaamisen halussa ja kyvyssä sekä luottamuksessa vuoropuhelun voimaan Irja Askolan kausi Helsingin piispana oli signaali uudenlaisen kristillisyyden suuresta merkityksestä ja ajan käänteestä.
Kirjoittaja on Maan suolan päätoimittaja ja Kirkkohallituksen johtava asiantuntija (30.11.2022 asti).