Konstantinolaisen käänteen aloittama valtion ja kirkon liitto on kestänyt nykypäiviin saakka. Siinä on aina ollut ongelmansa, ja on kysytty, onko sen aika jo ohi. On myös kysytty, oliko se alun perin väärä ratkaisu. Tekikö kirkko virheen, kun se suostui keisarin kosintaan?
Konstantinus oli yksi keisarinvallan tavoittelijoista. Hän lähti taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan Rooman lähellä Milviuksen siltaa 28. lokakuuta 312. Pian taistelun jälkeen levisi tieto, että hän oli saavuttanut voiton kristittyjen Jumalan avulla.
Keisari kertoi myöhemmin, että hän oli keskipäivällä omin silmin nähnyt taivaalla voitonmerkin, valon muodostaman ristin ja sen yläpuolella latinankieliset sanat In hoc signo vinces eli Tässä merkissä olet voittava.
Uskoa ja poliittista laskelmointia
On kiistelty paljon sekä näystä että siitä, minkä uskonnon merkki oikeastaan oli kyseessä. Ratkaisevaa on kuitenkin se selitys, jonka keisari itse antoi.
Myös keisarin motiiveista on kiistelty. Miksi hän kääntyi? Syyksi on esitetty puhdas ja kylmä valtapolitiikka. Kun kristittyjen vainot eivät olleet johtaneet tulokseen, oli viisainta liittoutua entisen vastustajan kanssa.
Usko ja poliittinen laskelmointi eivät kuitenkaan sulje pois toisiaan. Keisari oli vakuuttunut siitä, että kristittyjen Jumala oli voimakkaampi kuin vanhat ja väsähtäneet Rooman valtakunnan viralliset jumalat. Hän oli myös vakuuttunut siitä, että tämä Jumala oli johtanut hänet voittoon ratkaisevassa taistelussa. Sellainen näkemys, että valtakuntaa voitaisiin johtaa ilman jumalallista suojelusta, oli ajalle vieras.
Vähemmistökirkosta valtionkirkoksi
Vainotusta kirkosta tuli nyt suosittu. Konstantinus siirsi pääkaupunkinsa itään ja antoi sille oman nimensä. Konstantinopolissa mahtavat kirkot jättivät varjoonsa vanhojen uskontojen temppelit. Sunnuntaista tuli lepopäivä. Lainsäädäntö sai kristillisiä piirteitä: orjuudesta luovuttiin vähitellen, ja naisten asema parani. Suositusta uskonnosta tuli 300-luvun lopulla ainoa sallittu, ja kirkko alkoi puolestaan vainota muiden uskontojen kannattajia.
Konstantinolainen käänne aloittaa valtion ja kirkon liiton, joka on kestänyt nykypäiviin saakka. Siinä on aina ollut ongelmansa, ja on kysytty, onko sen aika jo ohi. On myös kysytty, oliko se alun perin väärä ratkaisu. Tekikö kirkko virheen, kun se suostui keisarin kosintaan?
Varsinkin valtiosta erossa olevat vapaakirkot ovat tehneet tämän kysymyksen ja antaneet siihen myös vastauksen: kirkko teki virheen. Konstantinolainen käänne oli itse asiassa kirkon suurin lankeemus, jonka seurauksena kirkko menetti alkuperäisen puhtautensa ja pyhyytensä.
Aikaisemmin kirkko ei ollut sekaantunut maallisiin asioihin, mutta nyt keisarin suosiota seurasi keisarin vaikutusvalta. Hän oli kirkon todellinen johtaja, jonka sana painoi myös teologisissa kysymyksissä. Kirkko sai antaa siunauksensa keisarin maalliselle vallankäytölle.
Kirkolle kertyi rikkauksia. Monet piispat viettivät ylellistä ja vähemmän pyhää elämää. Kun kaikki päästettiin seurakunnan porteista sisään ja lopulta pakotettiin kirkon jäseniksi, olivatko he todellisia kristittyjä?
Syntynyt valtionkirkko oli toinen kirkko kuin aikaisempi vainottu vähemmistökirkko.
Vapaakirkkojen asettama kysymys on aiheellinen, ja heidän antamassaan vastauksessa on paljon perää. Syntynyt valtionkirkko oli toinen kirkko kuin aikaisempi vainottu vähemmistökirkko. Kristinusko oli Konstantinuksen jäljiltä toinen kristinusko.
Kirkko sai suojelijan
Nämä pohdiskelut kirkon ja valtion liiton eduista ja haitoista ovat jälkiviisautta. Konstantinuksen aikana etuja ja haittoja ei punnittu, ei myöskään sitä, kumpi puoli teki aloitteen. Kirkko ei ryhtynyt laskemaan voiton hintaa. Se näki vain voiton ja piti sitä Jumalan antamana.
Kirkko ei ryhtynyt laskemaan voiton hintaa. Se näki vain voiton ja piti sitä Jumalan antamana.
Aikalainen, ensimmäisen kirkkohistorian kirjoittaja Eusebios kertoo: Ihmiset vapautettiin kaikesta siitä pelosta, jota he olivat tunteneet entistä vainoojaansa kohtaan. He viettivät loistavia juhlia. Kaikki oli valoa täynnä: hymyilevin kasvoin ja säteilevin silmin ennen alakuloiset katselivat toisiaan. Tanssit ja laulut kaupungeissa ja maalla ylistivät ensi sijassa kaikkivaltiasta Jumalaa ja sitten Jumalaa pelkäävää keisaria. Vanha jumalattomuus oli unohdettu, nykyistä onnea nautittiin ja odotettiin, mitä vielä oli tuleva. Kaikkiin paikkoihin pantiin julki voittoisan keisarin ihmisrakkautta täydet asetukset ja lait.
Kun kaikki tyrannivalta oli poistettu, yksin Konstantinukselle ja hänen pojilleen tuleva keisarinvalta säilyi lujana ja turvattuna. He pyyhkivät kaikkien edellisten keisarien jumalanvihan pois maailmasta. Tietoisina Jumalan heille suomasta hyvästä he toivat esiin rakkautensa hyveeseen ja kaikkeen, mikä oli Jumalalle otollista, jumalanpelkonsa ja kiitollisuutensa, sillä, mitä he julkisesti antoivat kaikkien ihmisten nähdä.
Kirkko oli noussut vainotusta suosituksi ja tarttui epäröimättä niihin mahdollisuuksiin ja tehtäviin, joita uusi tilanne tarjosi. Kirkko oli saanut suojelijan, ja se antoi suojelijalle ideologian. Liitosta oli hyötyä molemmille. Sen takia se on kestänyt niin kauan.
Hengellinen ja maallinen valta vaakakupissa
Pitkään historiaan on kuulunut monenlaista yhteistyötä ja monenlaista riitaa. Kun keskiajan mahtavin keisari laajensi valtaansa, piispat ratsastivat sotajoukon mukana. Kun kristinusko tuli Suomeen, tänne tuli myös Ruotsin valta. Miekka ja risti, kuningas Eerik ja piispa Henrik, toimivat yhdessä.
Yhteistyö on ollut sääntö, mutta siitä tunnetaan myös poikkeuksia. Paavi Bonifacius VIII julisti vuonna 1302: ”Koska hengelliset asiat ovat maallisia korkeammat, niin on myös hengellinen valta maallista arvokkaampi. Hengellisellä vallalla on oikeus asettaa virkaansa maallinen hallitsija ja tuomita hänet, mikäli hän tekee väärin.”
Mutta paavin valta ei enää ollut korkeimmillaan. Seuraavana vuonna Ranskan kuningas vangitsi paavin, ja tämä kuoli nöyryytykseen.
Kirkkoruhtinaita on riittänyt myöhemminkin. Oma historiamme tuntee 1400-luvulta arkkipiispan, joka riisui piispankaapunsa Uppsalan tuomiokirkon alttarille, pukeutui haarniskaan ja lähti sotaan.
Vanhassa Saksan keisarikunnassa oli piispoja, jotka olivat samalla myös hiippakuntansa maallisia hallitsijoita. Napoleon teki lopun näistä ruhtinaspiispoista. Yksi on jäljellä, mutta hänen maallinen valtakuntansa on pieni ja armeijakin pukeutuu 1500-luvun univormuihin. Rooman piispan valta ei perustu asevoimiin eikä valtion kokoon.
Jos kirkonmiehet ovat hanakasti tarttuneet miekkaan, niin myös keisari on pyrkinyt johtamaan kirkkoa. Konstantinus näytti itse esimerkkiä. Hän pyrki kaikin tavoin sovittelemaan kirkon sisäisiä riitoja, sillä ne vaaransivat valtakunnan yhtenäisyyden.
Valtiovallalle ei ole koskaan ollut yhdentekevää, millainen uskonto maassa on.
Valtiovallalle ei ole koskaan ollut yhdentekevää, millainen uskonto maassa on. Sillä on ollut hallussaan voimakeinot, joilla muuttaa uskontoa, ja se on myös käyttänyt näitä keinoja. Nämä eivät ole historian kauneimpia lukuja, eikä muutoksista ole koitunut hyötyä enempää valtiolle kuin kirkollekaan.
Ei alku eikä loppu
Konstantinolaisen kristinuskon historia on suuri kertomus, joka on painanut leimansa länsimaiseen kulttuuriin. Se ei ole kristinuskon koko tarina. Sen alku ei ollut kristinuskon alku eikä sen loppu ole kristinuskon loppu.
Jouluevankeliumissa keisarin nimi on Augustus. Myös se hallitsija, jolle Jeesus käski maksaa veroa, oli pakanallinen keisari. Kirkko on toiminut ja voi toimia valtion yhteydessä, mutta se on toiminut ja voi toimia myös ilman sitä.
Kirjoittaja on yleisen kirkkohistorian emeritusprofessori.
Pääkuva: Pixabay