Venäjä on alistanut heimokansaamme inkeriläisiä — ja Venäjän kansan, jolle vaikeneminen on dna:ssa.
— Kirkotkaan eivät ole olleet Venäjällä vapaita suhteessa valtioon. On suuri ihme, että kirkko on ylipäänsä selvinnyt, sanoo kirjailija Sisko Pörsti.
Venäjän vallanpitäjiä historiallisesti leimannut julmuus niin omia kansalaisia kuin naapureita kohtaan ehti jo hieman unohtua Neuvostoliiton hajoamista seuranneina vuosina, ennen Ukrainaan huipentuneita hyökkäyssotia.
Pieni itämerensuomalainen heimokansamme Inkeri on elävä ja varoittava esimerkki siitä, mitä myös Suomelle olisi voinut käydä.
Stalinin vainoissa kymmeniätuhansia inkerinsuomalaisia murhattiin. Lahtaamatta jäänyttä väkeä karkottiin eritoten Siperiaan, jonka työleirien epäinhimillisissä oloissa naisia ja lapsiakin kuoli joukoittain.
Usko oli inkeriläisille jotain omaa, joka heille jäi jäljelle.
— Inkeriläisille luterilainen uskonto oli viimeinen turva, kun he olivat menettäneet kaiken aineellisen ja sukulaisia oli menehtynyt. Usko oli jotain omaa, joka heille jäi jäljelle kuitenkin, kertoo kirjailija Sisko Pörsti.
Hänen teoksensa Kaukana omalta maalta (WSOY 2011) käsittelee inkerinsuomalaisten kohtaloita.
Inkeri ei unohda vainoja
Filosofian maisteri Sisko Pörsti työskenteli vuosina 2002—2008 Inkerin kirkon tiedottajana Suomen Lähetysseuran palveluksessa. Puoliso Juhani Pörsti toimi luterilaisen Pyhän Marian seurakunnan kirkkoherrana Pietarissa.
Inkeriläisten kärsimyshistoria piirtyi elävänä esiin seurakuntalaisten kertomuksissa. Sisko Pörsti muistaa, miten joulukirkossa viereen tuli vanha mies, joka kertoi tulleensa karkotetuksi: ”Miut tehtii kulakiks.”
— Vainot eivät olleet unohtuneet. Ihmiset halusivat kertoa hurjista järkytyksistään uusille sukupolville. Inkeriläiset menettivät henkiä, omaisuuden ja maat, joita oli viljelty monta sukupolvea.
Jumalanpalvelusten osana oli ”jälkimuisto”. Seurakuntalaiset muistelivat isovanhempiensa ja vanhempiensa kohtaloita. Pappi luki tietoja surmatuista, ja seurakuntalaiset nousivat seisomaan, kun omasta suvusta kerrottiin.
Uskonto oli tarkoitus karsia neuvostovaltiosta.
— Inkeriläisperheissä lapsia kastettiin niin, että verhot vedettiin ikkunan eteen, jotta kukaan ei nähnyt.
Uskonnon harjoitus oli pahimmillaan kokonaan kiellettyä.
— Inkerin piispa esitteli usein Raamattua, joka oli piilotettu lantakasaan. Ne Raamatut ja virsikirjat, jotka säilyivät vainoissa, olivat inkeriläisille tärkeitä.
Naiset pitivät kirkon hengissä
Inkerin kirkon uuteen tulemiseen vaikuttaneen Maria Kajavan (1908—1998) nimi on tunnettu Suomen kirkossakin. Keväällä helsinkiläisessä Avoimet ovet -teatterissa esitettiin Eeva Mesiäisen Maria Kajavan pitkä taival -kirjan (1991) pohjalta tehtyä näytelmää.
Kajavan perhe karkotettiin vuonna 1931 Siperian vankileireille. Vapauduttuaan Maria pääsi Petroskoihin, missä onnistui perustamaan vuonna 1970 inkeriläisille luterilaisen seurakunnan.
Karas-Sana suunnitteli jo 1980-luvun alussa kirjaa Kajavasta, ”sinnikkäästä seurakunnan perustajasta”. Sen julkaisua ei tuolloin kuitenkaan pidetty mahdollisena.
— Stalinin vainoista puhumista varottiin vielä tuolloin Suomessakin.
Euroopan kristittyjä vainoavissa kommunistivaltioissa erityisesti vanhemmat naiset onnistuivat sankarillisesti ja rohkeasti pitämään kristinuskoa ja kirkkoa hengissä.
Vaikka naiset veivät Inkerin kirkkoa eteenpäin vaikeimpinakin vuosina, Neuvostoliiton romahtamista seuranneen ilmapiirin vapautumisen jälkeen miehet astuivat kaikkiin kirkon keskeisiin tehtäviin.
— Inkeristä lapsena karkotetut mummot ovat säilyttäneet luterilaisen uskon, joka on ollut osa kansallista identiteettiä. Mummot, jotka puhuvat keskenään venäjää, eivät kuitenkaan 2000-luvulla ole halunneet sitä puhuttavan kirkossa.
Paradoksaalista on, että vaikka juuri naiset veivät Inkerin kirkkoa eteenpäin vaikeimpinakin vuosina, Neuvostoliiton romahtamista seuranneen ilmapiirin vapautumisen jälkeen miehet astuivat kaikkiin kirkon keskeisiin tehtäviin. Naispappeutta ei ole hyväksytty.
— Murroksen jälkeen naisten roolia ei pidetty enää mitenkään jalustalla.
Konservatiivinen venäläinen, ortodoksinen kulttuuriympäristö vaikuttaa Pörstin mukaan Inkerin kirkossa vaikkapa naispappeus- ja homokysymyksissä. Useat teologit ovat myös saaneet koulutuksensa Missouri-synodin oppilaitoksissa USA:ssa.
— Suomessa ilmapiiri on muuttunut, mutta suomalaiset eivät voi vaikuttaa Venäjällä asuvien inkerinsuomalaisten asenteisiin.
Suomi näytti taivaalta
Monet Inkerin papeista tulivat aikanaan Suomesta ”tukemaan omaa Suomen heimoa”. Heidät karkotettiin viimeistään 1930-luvulla, ja useat paikalliset papit tapettiin.
Inkeriläisyys, suomen kieli ja luterilaisuus liittyivät ihmisten mielissä yhteen, osana historiallista identiteettiä.
— Luterilaisuuteen liittyi hyvin voimakas kansallinen tunne. Uskonto liittyi inkerinsuomalaisilla vahvasti suomalaisuuteen, ei venäläisyyteen eikä ortodoksisuuteen.
Uskonto liittyi inkerinsuomalaisilla vahvasti suomalaisuuteen, ei venäläisyyteen eikä ortodoksisuuteen.
Viime vuosien maallistumisen myötä luterilaisuuden ja suomalaisuuden identiteettiä rakentava rooli on heikentynyt, mutta varsinkin vanhalle polvelle se on tärkeä.
Suomi näyttäytyi Sisko Pörstin mukaan 1990-luvulla inkerinsuomalaisille paluumuuttajalle houkuttelevavana maana.
— Suomi oli kuin taivas, jonne pääsyä jotkut epäilivät viimeiseen asti. Vielä rajaa ylittäessään he pelkäsivät tulevansa pysäytetyiksi.
Venäläisiin tapoihin ja kulttuuriin kasvaneiden inkerinsuomalaisten sopeutuminen Suomeen ei välttämättä sujunut hyvin, suuriin odotuksiin nähden.
— Suomea ihannoitiin, mutta pelkään, että monille tuli pettymyksiä, sillä tänne ei ollutkaan niin helppoa tulla. Vastaanotto ei ollut aina niin hyvä kuin odotettiin.
Sopeudumme kaikkiin oloihin
Sisko Pörstiä yllätti, miten monet keski-ikäiset inkeriläiset puhuivat myönteisesti Komsomolin kesäleireistään ja vuosistaan Neuvostoliitossa. Vanhempien sukupolvien katkerat kokemukset eivät siirtyneet suoraan jälkipolville.
— Suomesta katsottuna elämä Neuvostoliiton hallinnassa oli ehkä raskasta, mutta ihmiset tottuivat siihen. Jokainen tekee elämästään mahdollisimman hyvän niissä oloissa, joihin joutuu.
Inkerin luterilainen kirkko sopeutui olosuhteisiin pitämällä yhteyksiä valtion ja valtakirkon suuntaan. Piispa kävi Moskovassa ortodoksipatriarkan syntymäpäivillä.
Valtio antoi Venäjällä vähitellen seurakunnille takaisin vanhoja kirkkorakennuksia.
— Jokaisesta kirkosta on käyty oma taistelunsa. Niiden palauttaminen ei ollut mitenkään itsestään selvää.
Jokaisesta kirkosta on käyty oma taistelunsa. Niiden palauttaminen ei ollut mitenkään itsestään selvää.
Suomalaiset järjestivät keräyksiä, joilla muun muassa Pietarin Pyhän Marian kirkko restauroitiin. Ystävyysseurakuntatyö oli aktiivista, ja Suomesta matkasi rakennusporukoita Inkerin kirkollisten tilojen kunnostustalkoisiin.
2000-luvulla Putinin Venäjä alkoi laatia uusia lakeja ja määräyksiä, jotka koskivat myös kirkkoja.
— Vapaakirkollisia suuntauksia määriteltiin ulkomaisiksi agenteiksi. Tätä kehitystä vähän jännättiin Inkerin luterilaisessa kirkossa. Se laskettiin kuitenkin Venäjällä historialliseksi kirkoksi.
Putinista tuli uusi tsaari
Sisko Pörsti yllättyi joistakin piirteistä venäläisessä kulttuurissa. Läntisestä markkinamaailmasta tutut, kohteliaat käytösmallit ja hymyt eivät olleet osa palveluammatteja. Ihmiset kokivat itsensä yhä suurvallan edustajiksi.
Valtio iskosti mediassa kansalaisten mieleen suuria saavutuksiaan, ensimmäistä astronauttia ja voittoa natsi-Saksasta. Voitonpäivän juhlallisuudet olivat valtavia.
— Kansan enemmistöllä näytti olevan tarvetta vahvalle itsevaltiaalle. Putinista kasvoi asteittain uusi tsaari. Tämä kehitys on vain vahvistunut viime vuosina.
Diktaattori Stalinia alettiin taas arvostaa koulun oppikirjoissa. Mielikuvia haluttiin muuttaa valtiolle edulliseen suuntaan. Menneitä vainoja ei saanut nostaa esiin.
Venäjällä johtajat ovat tottuneet sanelemaan, mikä on totuus.
— Suuri osa kansasta ei todennäköisesti usko propagandaa, muttei voi sanoa sitä julkisesti. Kaikesta ei voi puhua, vaan totuutta peitellään. Asioista kuiskitaan kotona oman perheen kanssa.
Vaikeneminen dna:ssa
Neuvostoliiton aikana kirkkoa ja kristinuskoa ei onnistuttu kokonaan kitkemään, joten ne päätettiin ottaa haltuun. Venäjän ortodoksikirkon ylin johtaja, sotaa lietsova patriarkka Kirill on Putinin kaverina entinen KGB-mies.
— Ortodoksikirkon johto on samaa pataa Putinin kanssa.
Kirill julistaa taistelevansa uskon puolesta maallistunutta ja kristinuskon oikealta tieltä Pride-kulkueisiin erehtynyttä länttä vastaan.
— Meidän näkökulmastamme on järjetöntä, että uskontoa käytetään hyväksi, kun Venäjällä yritetään palauttaa jotkut vanhat valtakunnan rajat.
Sisko Pörstin tutut Inkerin kirkossa ja Venäjällä eivät uskalla suoraan kritisoida valtion yhä kestämättömämmäksi muuttuvaa toimintaa.
Suomenkielisen Inkerin kirkko -lehden uusimmassa numerossa piispa Ivan Laptev kirjoittaa kuitenkin rohkeasti: ”Olet antanut meille sovinnon tehtävän. Rukoilemme sinua: Pysäytä ihmisten aggressiivisuus. Suo Herra, ettei verta vuodatettaisi.”
— Rauhan rukoileminen on suurinta, mitä siellä voi nyt tehdä, ja sekin on varmasti jo sallitun rajoilla.
Rauhan rukoileminen on suurinta, mitä siellä voi nyt tehdä, ja sekin on varmasti jo sallitun rajoilla.
Rauhasta puhuminen on riski, kun ei ole sotaakaan. Inkeriläisten luterilaisten ja kristittyjen ylipäänsä on pysyttävä uhkien alla hiljaa suhteessa vallanpitäjiin. Äänekkäitä protesteja ei voi missään tapauksessa esittää.
Sisko Pörsti, 77, muistaa lapsena pelänneensä Neuvostoliittoa. Isän sotakertomuksista tuli olo, että sinne on paras olla menemättä, ettei joudu Siperiaan. Venäjällä ihmiset ovat kuitenkin tottuneet sopeutumaan kulloisiinkin vallanpitäjiin.
— Kriittisiä mielipiteitä on parempi olla sanomatta ääneen. Siellä on vaikeneminen dna:ssa. Protestoijat vaiennetaan.
Tehdään se mitä voidaan
Suomalaiset eivät enää vaikene. Ortodoksikirkkomme johtokin on tuominnut voimakkaasti Venäjän sotatoimet ja kansanmurhan Ukrainassa.
Venäjällä vähemmistökirkon ei ole mahdollista puuttua valtion politiikkaan.
—Kun valta on vääristynyt kuten Venäjällä, kristityt tekevät niin paljon kuin he pystyvät — ja se riippuu tietysti kulloisistakin olosuhteista. Inkerin luterilaiset ovat Venäjän ankarissa oloissa hissukseen, mutta uskollisia omalle kutsumukselleen.
Sisko Pörsti toivoo, että kirkko julistaa aina omaa sanomaansa riippumatta olosuhteista. Pieni Inkerin kirkko voi tätä nykyä keskittyä hengelliseen työhön ja diakoniaan. Niitä ei ole rajoitettu.
— On suuri ihme, että kirkko ylipäänsä syntyi uudestaan ja on selvinnyt Neuvostoliiton vainojen jälkeen.
Kuva: Pixabay