tanssia afganilaisittain
20.10.2022 / Artikkeli

Iran ja Afganistan kirkon peileinä

Julkaistu Kategoriat ArtikkeliAvainsanat ,
Jaa:

Laulu, tanssi, musta asu ja vapaana hulmuava tukka olivat kiihkeä protesti niitä voimia vastaan, joiden luoman järjestelmän vuoksi Iranissa Zahran ikäinen nuori nainen, Mahsa Amini kuoli poliisin käsissä.

Syyskuussa 2022 afgaanitaiteilija Zahra Hasti tanssi talonsa katolla Kabulissa, hiukset avoimina, dramaattiseen mustaan pukuun pukeutuneena, liikkeillään Fereydoon Foroughin laulun Yare dabestanie man vahvaa poljentoa rytmikkäästi mukaillen, jopa suufilaista ekstaasia ilmentäen.

Laulun avainsanat Zahran tanssin yhteydessä ovat: ”Sinä seisoit rinnallani, koulutoverini, ystäväni.” Laulu, tanssi, musta asu ja vapaana hulmuava tukka olivat kiihkeä protesti niitä voimia vastaan, joiden luoman järjestelmän vuoksi Iranissa Zahran ikäinen nuori nainen, Mahsa Amini kuoli poliisin käsissä.

Sanat kokonaisuudessaan kuuluvat seuraavasti:

Koulutoverini, ystäväni
sinä seisoit rinnallani.
Sinä huokasit ja itkit kanssani,
kun puinen viivoitin uhkasi ja löi.
Sinun nimesi ja minun
oli kirjoitettu taululle häpeän merkiksi.
Tyrannian muistot
ovat yhä arpina lihassamme.
Niitä ei ole aika vaalentanut.

Laiminlyödyillä viljelmillämme
rehottavat nyt rikkaruohot.
Ihmisten sydämet ovat kuolleet.
Tulkoon hyvä tai paha,
minun käteni ja sinun
on revittävä alas tämä valheen verho.
Kuka muu kykenisi parantamaan
tämän kokemamme tuskan.

Laulu on alkujaan peräisin iranilaisen Mansoor Tehranin käsikirjoittamasta ja ohjaamasta synkästä, yhteiskuntakriittisestä elokuvasta Az faryad ta teror (Huudosta terroriin, 1980). Kun Iranin uudistusmieliset hävisivät väärennettyinä pidetyt vaalit, jotka nostivat valtaan konservatiivisen Mahmud Ahmadinežadin vuonna 2009, syntyi Iranissa Vihreä protestiliike, jota myös kutsuttiin Persian kevääksi ja joka edelsi Arabikevättä. Protestiliikkeen yhdeksi tunnukseksi nousi laulu Yare dabestanie man.

Protestien kulttuuriperintö

Massamielenosoituksiin, laukauksiin ja räjähdyksiin keskittyvässä uutisvirrassa jäävät kuulematta hienovaraisemmat viestit, jotka muodostavat historiallisia jatkumoja ja kantavat mukanaan syviä merkityksiä.

Kun talibanien valtaannoususta Afganistanissa tämän vuoden elokuussa oli kulunut vuosi, joukko naisia osoitti mieltään Kabulissa. He toistivat iskulausetta Nan, Kar, Azadi! (Leipää, Työtä, Vapautta!). Samaa iskulausetta toistettiin Iranin protesteissa vuonna 2019 –2020. Yhtäläisyys ei ole sattuma. Iranilainen iskulause puolestaan on tulkittu jatkumona 2010 Arabikevään, Kairon Tahririnaukiolla kaikuneelle loppusoinnulliselle iskulauseelle Khubz, Hurriyya, Karama insaniyya! (Leipää, Vapautta, Inhimillistä arvokkuutta!). Tämä iskulauseiden jatkumo osoittaa, miten yksi protesti voimaannuttaa toista ja miten protestoijat kokevat kohtalonyhteyttä taistelussaan omien maittensa harvainvaltaa ja sitä seuraavaa taloudellista ja poliittista epätasa-arvoa vastaan.

Tämänhetkisissä Afganistanin ja Iranin protesteissa keskiössä on naisten sorrettu asema. Yksi Iranin protestien iskulauseista, jotka on kohdistettu mielenosoituksia tukahduttavia joukkoja vastaan, on Bisharaf! (Kunniattomat!) tai Basiji bisharaf! (Kunniaton puolisotilaallinen miliisi!).

Tämä iskulause osuu Iranin naisia alistavan kulttuurin ytimeen. Pikkutarkoilla pukeutumissäännöillä Iranin moraalipoliisi varjelee naisten kunniaa. Kun sitten sama moraalipoliisi pahoinpitelee kuoliaaksi nuoren naisen, jonka hijab-huivi ei peittänyt tarpeeksi hänen hiuksiaan, tämän moraalikoodin absurdius purkautui avoimeksi vastarinnaksi kaduilla ja jopa kouluissa.

Protestien väkivaltainen tukahduttaminen on nostanut ikoniseen asemaan, marttyyrikunniaan, myös muut nuoret naiset, jotka on tapettu protesteja tukahdutettaessa. Heidän kasvonsa ja nimensä on koottu graffiteihin.

Yhdestä surmatusta, Hadith Najafista, on tallentunut video, jossa hän valmistautuu mielenosoitukseen kuin taisteluun lähtevä sotilas sitomalla hiuksensa tiukaksi ponihännäksi. Hän ei milloinkaan palannut taistelukentältä vaan kuoli kuuden luodin lävistämänä.

naisia Afganistanista
Iranin protesteissa surmattuja nuoria naisia. Heidän nimensä oikeasta yläkulmasta lukien ovat Minoo Majidi, Sarina Esmailzadeh, Ghazaleh Chelavi, Hediyeh Naimani, Nika Shakarami, Hajar Abbasi, Hadith Najafi, Hannaneh Kia. Mahsa Moogooyi.

Protestit ovat synnyttäneet laajan julisteperinteen, jonka keskiössä ovat tavallisimmin naisen hiukset. Eri puolilla maailmaa järjestetyissä mielenosoituksissa naiset ovat leikanneet julkisesti hiuksiaan myötätunnon ja raivon osoituksena Mahsa Aminin ja muiden surmattujen kohtalolle.

Vallankumouksellinen musiikkiperintö

Laulu, jota voisi luonnehtia Etelä-Aasian Marseljeesiksi, on pakistanilaisen runoilijan, Faiz Ahmed Faizin sanoihin sävelletty laulu Hum dekhenge. Laulu tuli kuuluisaksi Iqbal Banon esittämänä vuonna 1986. Hän esiintyi Faizin muistoksi järjestetyssä festivaalissa ajankohtana, jolloin kenraali Zia ul-Haq oli noussut valtaan ja nosti islamin kansallisen politiikan keskiöön.

Faizin runo perustuu ulkoisesti viimeistä tuomiota kuvaavaan Koraanin suuraan, mutta kuulijat ymmärsivät, että sen kuvakielessä puhuttiin vallanpitäjien kukistumisesta.

Kerran näemme, on kiistattoman varmaa,
että kerran näemme, sen päivän
josta on kirjattu lupaus iäisyyden tauluihin,
kun tyrannian ja sorron raskaat vuoret
puhaltavat pois kuin puuvilla meidän,
sorrettujen, jalkojen alta.
Kun maa järähtelee toistuvin sykäyksin.
Kun Jumalan Kaabasta kaikki epäjumalat
hävitetään ja puhdas kansa, joka
tähän asti on suljettu pyhäkön ulkopuolelle,
nostetaan yleville istuimille.
Kruunut putoavat ja valtaistuimet kaatuvat.
Yksin Jumalan nimi jää ylimmäksi,
Hänen, joka on näkymätön
mutta silti läsnä oleva,
joka on sekä tapahtuma että sen katsoja.
Huuto ”Minä olen totuus” nousee,
ja Jumalan luomat saavat hallita,
myös sinä ja minä.

Iqbal Bano esitti tämän laulun konsertin päätteeksi. Yleisö vaati uusintaa. Silloin konsertin äänimies päätti tehdä siitä tallenteen. Asia tuli konserttia seuraavien hallituksen agenttien tietoon, ja seuraavina päivinä kaikki tallenteen kopiot takavarikoitiin.

Yksi kopio onnistuttiin kuitenkin salakuljettamaan ulos maasta. Se on sen jälkeen innoittanut kapinoivia niin Kashmirissa, Intian opiskelijamielenosoituksissa ja viimeksi Intian maanviljelijöiden protesteissa vuosina 2020–2021. Kuten Iranissa ja Afganistanissa, laulu on ylittänyt poliittisten valtapiirien ja vastakkainasettelujen rajat ja yhdistänyt alistettuja.

Nobelin rauhanpalkinnon jakotilaisuudessa vuonna 2015 tunisialainen laulaja Emel Mathlouthi esitti laulunsa Kelmti Horra (Sanani on vapaa). Tätä laulua hän oli laulanut keskellä Tunisian mielenosoituksia, joista tuli koko Arabikevään alkusysäys.

Nainen, Elämä, Vapaus!

Ihmisten osoittaessa mieltään Mahsa Aminin kuoleman johdosta Iranissa, nuori Shervin Hajipour sanoitti ja sävelsi kappaleen Baraye ja jakoi sen Instagramiin. Nimi tarkoittaa Vuoksi, Puolesta tai Varten. Sanat kiteyttävät mielenosoittajien tunteet ja ilmoille purkautuvan tyytymättömyyden ja kyllästymisen syyt. Hajipour pidätettiin välittömästi. Hän on tällä hetkellä vapaana takuita vastaan ja odottaa oikeudenkäyntiä. Seuraavassa on hieman tyylitelty laulun ilmaisua, mutta sanojen sisältö vastaa alkuperäisiä laulun sanoja:

Sen puolesta, että voisi vapaasti tanssia kadulla
Sen puolesta, että voisi suudella rakastettuaan julkisesti

Sen puolesta, että voisimme jättää taaksemme
        tämän köyhyyden aiheuttaman häpeän
        tämän tuskan, jossa kaipaa vain tavallista elämää,
        tämän eliittien hallitseman talouden,
        tämän lasten hyväksikäytön ja heidän murskatut unelmansa
        tämän saastuneen ilman ja nämä roskatut kadut

Teheranin Vali-Asr kadun kaadettujen puiden puolesta
Sukupuuttoon kuolemassa olevien aasiangepardien puolesta
Viranomaisten tappamien katukoirien puolesta
Kaduilla työskentelevien afgaanilasten puolesta
Niiden tyttöjen puolesta, jotka toivovat, että he olisivat poikia
Reeran puolesta, joka kuoli alas ammutulla Ukrainan lennolla

Huonon rakentamisen vuoksi romahtaneiden talojen vuoksi
Merkityksettömien iskulauseiden vuoksi,
        joita meidät on pakotettu huutamaan
Sen vuoksi, että voisimme lähteä tästä ”taivaasta”,
        jossa meidät on pakotettu asumaan

Unilääkkeittemme ja unettomien öittemme vuoksi
Sen vuoksi, että nämä kyynelvirrat joskus kuivuisivat
Pimeyden jälkeen koittavan auringonnousun vuoksi
Rauhan ja tyyneyden vuoksi
Sen vuoksi, että voisimme taas hymyillä

Miesten, kotimaan ja tulevaisuuden puolesta
Naisten, elämän ja vapauden puolesta

Auringon tyttäret

Shervin Hajipourin laulusta on nyt tullut Iranin vallankumouksen uusi tunnuslaulu. Sen viimeinen rivi toistaa mielenosoittajien iskulauseen ja tunnuksen Zan, Zendegi, Azadi! (Nainen, Elämä, Vapaus!). Iskulauseella on oma historiansa.

Iskulause Nainen, Elämä, Vapaus kaikui todennäköisesti ensimmäistä kertaa Turkissa, Ankarassa kurdilaisen Rauha ja demokratia (BDP) -puolueen naisjärjestön kokouksessa vuonna 2013. Kurdien PKK-puolueen vangittu johtaja Abdullah Öcalan oli vähän aikaisemmin julistanut tulitauon, ja samassa yhteydessä kurdilaisia taistelijoita siirtyi Turkista Syyrian puolelle. Syyriassa kurdit osallistuivat Isisin vastaiseen taisteluun.

Näiden taistelijoiden joukossa oli myös naisia. Heidän taistelustaan ranskalainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Eva Husson teki elokuvan Les Filles du Soleil (Auringon tyttäret). Elokuvan pääosassa näytteli iranilainen Golshifteh Farahani. Iskulauseesta Nainen, Elämä, Vapaus! (La femme, la vie, la liberté) tuli elokuvan tunnus.

Kirkko vallan vai vapauden tila?

Kun Zahra Hasti tanssi Kabulin katolla hän ilmaisi aidot, sisimmät tunteensa. Hänen tanssinsa ja sen jakaminen sosiaalisessa mediassa olisi ollut riittävä syy sille, että hänet oltaisiin pidätetty, kuten Shervin Hajipour. Monilla, kuten Hadith Najafilla, joilla ei ole taiteen keinoja käytettävissään, on vain rohkeutensa ja oma kehonsa asetettavaksi aseistettuja vallan käskyläisiä vastaan. Kaikille heille on kuitenkin ollut yhteistä halu tuoda esiin aito minänsä ja se, että ulkoinen järjestelmä kieltää tuon aidon minän ilmi tuomisen.

Vaikka kirkko ei ole väkivaltakoneisto, mitä sekin on historiansa aikana ollut, se ei ole kiinnostunut ihmisen monisäikeisen identiteetin rakentumisesta eikä tarjoa tilaa sen julki tuomiselle ja jakamiselle. Jotkut kriittiset äänet se vaientaa, mutta enimmäkseen se katsoo ihmisten ohi.

Vaikka kirkko ei ole väkivaltakoneisto, mitä sekin on historiansa aikana ollut, se ei ole kiinnostunut ihmisen monisäikeisen identiteetin rakentumisesta eikä tarjoa tilaa sen julki tuomiselle ja jakamiselle. Jotkut kriittiset äänet se vaientaa, mutta enimmäkseen se katsoo ihmisten ohi. Nämä ohikatsotut ovat niitä, jotka ovat joukoittain jättäneet kirkon. Tämän massiivisen jäsenkadon vuoksi kirkko on nyt vaikeuksissa kiinteistöomaisuutensa kanssa. Sen sijaan että se avaisi silmänsä, se etsii keinoja supistaa omaisuuttaan ja toimintaansa.

Kirkon vaihtoehtoinen strategia olisi, että se näkisi nykyiset ja entiset jäsenensä siten, että he myös tuntevat tulleensa nähdyiksi – että he voisivat tuntea, että heidän elämänkokemuksellaan on jokin arvo. Että he ovat oikeutettuja siihen, mitä Arabikevään mielenosoittajat vaativat: Khubz, Hurriyya, Karama insaniyya! Leipää, Vapautta, Inhimillistä arvokkuutta! Ja että jokainen heistä on oikeutettu siihen yhteyden pöytään, josta yksi vallan kukistama kehotti: ”Tehkää tämä minun muistokseni.”

Kirjoittaja on entinen ulkomaantoimittaja, joka nykyisin työskentelee kulttuuriperinnön parissa erityisenä kiinnostuksen kohteenaan alue, joka ulottuu Iranista ja Afganistanista Pakistaniin ja Pohjois-Intiaan.