Jos seurakuntavaalit ovat haaste, kirkolliskokousvaalit ovat suuri haaste. Uhkana on näennäisdemokratia todella isoissa kysymyksissä.
Yksiäänisyyden ja oikeaoppisuuden perinne elää yhä
Päivi Jussila
Kun kiinnostus asettua ehdolle seurakuntavaaleissa on vähäistä ja valtakunnallinen äänestysprosentti jää alle 15 prosentin, on aiheellista kysyä, missä määrin luottamushenkilöt edustavat seurakuntalaisia kirkkovaltuustoissa tai kirkolliskokouksessa. Valituiksi tulevat kuuluvat pieneen joukkoon, joka tuntee kiinnostusta kotiseurakunnan ja kirkon asioihin esimerkiksi oman herätysliiketaustan tai konservatiivisen elämänasenteen takia. Ei ole ihme, että kirkolliskokouksen keskustelu- ja päätöksentekokulttuuri heijastaa yhä vielä vanhaa yksiäänisyyden ja oikeaoppisuuden perinnettä.
Kirkolliskokouksen uskottavuutta ja valtaa on murentanut muutosvastarinta ja päätöksenteon hitaus silloin, kun on ollut tai on kyse esimerkiksi pappisviran avaamisesta naisille tai samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä.
Onko näissä kysymyksissä edes lopulta kyse kirkon opista, josta kirkolliskokous päättää, vai olisiko niitä tarkasteltava ihmisoikeuskysymyksinä? Ihmisoikeudet ovat aina ja kaikkialla luovuttamattomat. Niiden noudattaminen tai noudattamatta jättäminen ei ole kirkolliskokouksen päätettävissä.
Vaikka kirkolliskokous on periaatteessa kirkon ylin päättävä elin, sen päätöksenteossa suurta valtaa käyttävät asioiden valmistelusta vastaavat esittelijät, jotka edustavat kirkkohallitusta ja piispainkokousta.
Huolimatta demokraattisista pyrinnöistään kirkko tulee olemaan myös tulevaisuudessa hierarkkinen organisaatio, jossa johtavassa asemassa olevat papit ja asiantuntijat käyttävät merkittävää valtaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö edustuksellisella demokratialla olisi kirkossa tulevaisuutta. On vain tunnustettava sen rajat.
Kirjoittaja on Oulun Tuiran seurakunnan kappalainen
Kyrkan behöver medlemmarnas röster från fältet!
Bo-Göran Åstrand
Kyrkomötet är den evangelisk-lutherska kyrkans i Finland högsta beslutande organ. Det innebär att de som är röstberättigade i valet av kyrkomötets medlemmar har stor makt. För närvarande är det församlingarnas förtroendevalda och prästerna som har rösträtt i det valet. Så för den som vill påverka kyrkans linjedragningar i de övergripande, stora frågorna är det viktigt att rösta i församlingsvalet. I det här sammanhanget har det alltså avgörande betydelse vilka som har blivit invalda i lokalförsamlingens beslutande organ.
Det är allmänt känt att kyrkomötet för närvarande är mera konservativt än kyrkans medlemmar i allmänhet. Orsaken står att finna i det låga valdeltagandet i församlingsvalet. Vi har alltså ett fenomen som man kunde kalla för ”asymmetrisk” representation, d.v.s. att medlemskårens röst inte hörs fullt ut på den högsta beslutande nivån. Det här märks tydligt i t.ex. behandlingen av äktenskapsfrågan.
Om redan en tredjedel av kyrkans medlemmar skulle engagera sig i församlingsvalet är jag övertygad om att det skulle ha betydelse. Då skulle medlemmarnas röst i dagsaktuella frågor och frågor som berör kyrkans framtid komma tydligare till uttryck i kyrkomötets arbete och omröstningar. Då skulle också ytan mellan det högsta beslutande organet och medlemmarna bli bredare. Kyrkans medlemmar skulle säkert märka detta, såväl i kyrkans beslut som i de frågor som debatteras. Därför har varje röst i församlingsvalet stor inverkan.
Författaren är biskop i Borgå stift
Päättämätön kirkko
Kari Kanala
Vaaleissa on lopulta kaksi asiaa ylitse muiden: ihmiset tietävät, että on vaalit, ja löytyy syitä äänestää. Kirkon vaalien suhteen on huolestuttavaa, että jo ensimmäinen kohta sakkaa. Seurakuntavaalit ovat ovella, kiinnostavuus laahaa ja mainonta on ollut vahvasti kirkkokuplautunutta.
Suurempi ongelma on kirkolliskokousvaalit, näennäisdemokratian huipentuma. Ehdokkaiden löytäminen, ehdokasasettelu, äänestäminen ja itse lopputulos on pienen piirin käsissä. Niinpä päätöksenteko ontuu. Eduskunnassa riittää vähäisempi kannatus kuin kirkolliskokouksen ¾ määräenemmistö. Pieni piiri estää päätökset, sama aihe – samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen ja siunaaminen – kiertää kirkolliskokouksesta toiseen vain hieman muuntuneena, ja jakolinjojen pysyvyys estää muutkin merkittävät päätökset.
Itse asia on ruohonjuuritasolla seurakunnissa jo ratkaistu. Lukuisat seurakuntaneuvostot ovat päättäneet antaa kirkot ja kappelit tähän käyttöön. Viime vuosien kirkolliskokouksen tekemät päätökset muutoin ovat yhteiskunnan kannalta nippeliosastoa.
Ainoa taho, joka kokonaiskirkossa kykenee päätöksiin, on kirkkohallituksen täysistunto. Ikäjakauma ei ole kovin kaksinen, mutta päättäjien määrä on kohtuullinen.
Kirkon monimutkainen ja raskas hallinto johtaa konservatiivien yliedustukseen ja päätöksenteon limboon. Ainoa keino asioista päättävään kirkkoon on ihmisten äänestysinnon nostaminen. Toki tarjoamalla samaa ratkaisumallia ja samaa tarinaa äänestämisen kiinnostavuuden lisäämiseksi on älyllisesti epärehellistä; mikään ei muutu. Kirkko tekee aktiivisesta toimijasta ammattikyynikon.
Jäsentensä näköisessä kirkossa korostuisivat tasa-arvo, yhdenvertaisuus ja hallinnon avoimuus. Demokratia kiinnostaa kirkon toimijoita kuitenkin vain puheissa. Ja kirkkoherrana, mahdollistajana, olen osa ongelmaa.
Kirjoittaja on Helsingin Paavalin seurakunnan kirkkoherra
Pääkuva: Kirkon kuvapankki / Aarne Ormio