Saarna 2. sunnuntai helluntaista 14.6.2020
Luuk. 12: 13-21
Muuan mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, sano veljelleni, että hän suostuisi perinnönjakoon.” ”Mitä?” kysyi Jeesus. ”Onko minut pantu teidän tuomariksenne tai jakomieheksenne?” Hän sanoi heille kaikille: ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa.”
Ja hän esitti heille vertauksen:
”Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: ’Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.’ Hän päätti: ’Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!’ Mutta Jumala sanoi hänelle: ’Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut – kenelle se joutuu?’
Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.”
”Kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan.” Näin totesi suomalainen teologi Osmo Tiililä kirkon tehtävästä 1960-luvun alussa. Hänen sanomansa oli kritiikkiä silloista kirkkoa kohtaan. Tiililä toivoi, että kirkko olisi keskittynyt ennen kaikkea iankaikkisuussanoman julistamiseen.
Lukiessa Luukkaan evankeliumista Jeesuksen vertausta rikkaasta miehestä, tulee ensi alkuun mieleen samanlainen sanoma: mies toimi väärin, koska keräsi omaisuutta ymmärtämättä, että kuolee pian. Kuoleman läheisyydenkö tähden Jeesus piti rikkaan miehen toimintaa vääränä? Koska ”käärinliinoissa ei ole taskuja”? Onko tosiaan niin, että kristillisen uskon ja kirkon sanoma keskittyy yksin tuonpuoleiseen? Entä onko tällä maailmassa silloin mitään merkitystä vai onko se luotu vain katoamaan merkityksettömänä?
Viime viikkoina eritoten kristillisissä medioissa on myös keskusteltu kirkon sanoman rajoista, kun muutama kirkon järjestö osallistui kampanjaan, jossa vaadittiin toimia oikeudenmukaisempaan verotukseen niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin. Muun muassa Suomen Lähetysseuran osallistumista kritisoitiin kovasti.
Keskustelussa näkyi kahdenlaista kantaa. Toisaalta katsottiin, että kirkon ja sen järjestöjen tulee osallistua myös poliittiseen keskusteluun, sillä evankeliumin sanomassa on paljon muun muassa oikeudenmukaisuuden vaatimusta. Toisaalta vaaditaan, hiukan samassa hengessä kuin Tiilillä, kirkkoa pitäytymään sielujen pelastamisessa. Siihen taas ei pitäisi sekoittaa politiikkaa.
”Uskontoa ja politiikkaa ei pidä sekoittaa” ei ole ikiaikainen periaate
Vastaava kielto uskonnon ja politiikan sekoittamisesta toistuu usein poliitikkojen taholta. Sitä kuulee erityisesti silloin, jos joku politiikan saralla argumentoi uskonnollisin perustein tai raamattua siteeraten. Tätä hokemaa pidetään niin itsestäänselvänä, ettei ehkä olla edes tietoisia mikä sen tausta on.
”Uskontoa ja politiikkaa ei pidä sekoittaa” ei ole ikiaikainen periaate. Sen kirkasti filosofi John Locke teoksessaan Kirje suvaitsevaisuudesta vuonna 1690. Locken tarkoitus oli hyvä. Englanti oli ollut sisällissodassa, jonka rajalinjat seurailivat Englannin kirkon ja protestanttien rajoja ja aatteita. Locke ajatteli, ettei uskonnollisista kysymyksistä voida koskaan saavuttaa varmuutta ja siksi tarvitaan suvaitsevaisuutta. Poliittiseksi ratkaisuksi hän jakoi maallisen vallan ja uskonnon tiukasti eri tonteille. Valtion kontolla tulisi olla vain maalliset asiat, ei hengelliset. Ja kirkon taas tuli pitäytyä sielujen pelastukseen. Molemmille oli siis varattu oma karsina, eikä toisen asioihin saanut puuttua. ”Uskontoa ja politiikkaa ei pidä sekoittaa.”
Kristityllä on poliittisia vakaumuksia uskonsa tähden, ei siitä huolimatta
Meille luterilaisen kirkon piirissä tutumpi on Martin Lutherin muotoilema kahden regimentin oppi. Se poikkeaa aiemmasta siinä, että regimenttioppi ei rajoittanut kahden hallintavallan tavoitteita tai ”hallinta-aluetta”, vaan ennemminkin hallintatapoja. Locken rajanveto ratkaisee ongelmia, mutta samalla se luo uusia. Ongelma on siinä, että uskonnoissa, myös kristinuskossa, on kyse paljon muustakin kuin sielujen pelastuksesta. Rajaamalla kristillisen uskon yksin tuon yhden kysymyksen liikkeeksi, tulee tehneeksi kristinuskosta jotain mitä se ei ole ja samalla rajoittaneeksi uskonnonvapautta oman vaillinaisen käsityksensä sokeuttamana. Kristinusko on maailmankatsomus, joka määrittää koko käsitystä maailmasta. Myös hyvästä ja pahasta, oikeudenmukaisuudesta ja kohtuuttomuudesta. Kristityllä on poliittisia vakaumuksia uskonsa tähden, ei siitä huolimatta.
Ajattelen, että Jeesuksen vertauksen ymmärtäminen yksin tuonpuoleisuusnäkökulmasta on yksipuolinen ja vaillinainen tulkinta. Jeesuksen sanoissa tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen ovat ennemminkin toisiinsa kytkeytyneinä. ”Karttakaa tarkoin kaikenlaista ahneutta. Ei kukaan voi rakentaa elämäänsä omaisuuden varaan, vaikka sitä olisi kuinka paljon tahansa” viittaa selkeästi ensi sijassa tämänpuoleisen elämän rakennuspalikoihin, vaikka toki läsnä on myös Jumalan todellisuus.
Rikkaan miehen toiminta ei ollut ongelmallista vain siksi, ettei hänellä kuoltuaan ole mitään käyttöä omaisuudelle, vaan siksi mitä hän ahneuksissaan teki itselleen ja suhteilleen muiden ihmisten ja Jumalan kanssa. Ihmisoikeustaistelija, pastori Martin Luther King on sanonut: ”Suurempia aittoja suunnittelevaa rikasta miestä ei tuomittu siksi, ettei hänellä ollut kyllin kauaksi näkevää ymmärrystä, vaan pikemminkin, koska hänellä ei ollut hyvää sydäntä. Elämä oli hänelle peili, josta hän näki vain itsensä, eikä ikkuna, josta olisi nähnyt lähimmäisensä.”
Lukemamme katkelma Luukkaan evankeliumista, on osa laajempaa kokonaisuutta, jossa Jeesus puhuu aikojen lopusta. Siitä mitä tapahtuu, kun tämä maailma loppuu ja Jeesus palaa. Tämä näkökulma auttaa meitä hahmottamaan myös kristinuskon ja politiikan suhdetta. Raamatullinen, apostolien julistama käsitys lopunajoista nimittäin keskittyy Jeesuksen paluuseen.
Pelastus on vahvasti myös tämän maailman asia
Jeesuksen oma sanoma painotti Jumalan valtakuntaa. Jumalan valtakunta taas ei ole jotain tuonpuoleista vaan nimenomaan tämänpuoleista. Pelastus on vahvasti myös tämän maailman asia. Teologi, anglikaanipiispa N.T. Wright opettaa, ettei Raamatussa pelastus tarkoita sitä, että sielu otetaan pois tästä maailmasta taivaaseen, vaan sitä, että tämä maailma ja Jumalan todellisuus tulevat yhteen todelliseksi Jumalan valtakunnaksi. Se on valtakunta, jossa molempia todellisuuksia Jumala tyystin hallitsee kokonaisuutena.
Wrightin mukaan kristittyjä kutsutaankin mukaan rakentamaan Jumalan valtakuntaa jo tässä todellisuudessa. Me, Jeesuksen tähden armahdetut, olemme Jumalan työtovereita ja apulaisia. hänen työssään. Se työ voi olla myös jotain, jota tavataan kutsua politiikaksi. Kirkko ei siis ole olemassa vain koska täällä kuollaan, vaan myös koska täällä eletään. Eikä näitä kahta ole tarpeen laittaa vastakkain.
Jumalan valtakunnassa on kyse järjestyksestä, jossa ihmiset, luomakunta ja Jumala ovat tasapainoisessa, oikeudenmukaisessa suhteessa, ykseydessä ja osallisuudessa. Silloin Jumalan valtakunnan vastaiset teot ja asenteet, sanalla sanoen synti, eivät ole sääntöluetteloiden rikkomista, vaan suhteiden vahingoittamista. Ihmisten yleisimmät epäjumalat, vallanhimo ja ahneus, rikkovat ihmisten suhteet, pakottavat toiset riippuvaiseksi toisten mielivallasta, luovat vääränlaisia hierarkioita sekä alistamisen ja sorron rakenteita, tuhoavat Jumalan luomakuntaa ja saavat kääntymään ylimieliseen itseriittoisuuteen kauas Jumalasta. ”Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona.”
Jumalan valtakunta taas on suhteiden korjaamista, rakkauden, luottamuksen, toivon ja uskon vahvistamista. Näiden valossa meidän on elämäämme arvioitava, sekä yksilöinä että yhteisöinä. Silloin meillä on aarre Jumalan luona. Ja silloin ymmärrämme, että Jumalan silmissä kaikki hänen luomansa on mittaamaton aarre.
Miika Ahola on kappalainen Turun tuomiokirkoseurakunnassa.
Artikkelikuva: Graffiti George Floydista, Munshots / Unsplash