Kristus kärsii. Tämä kuva on totta monessa taideteoksessa. Tänään Kristus sairastaa koronaa.
Kuvat Kristuksesta ovat kuvia elämästä
Kirkossa rukoillaan usein Kristuksen kasvojen edessä. Olen katsellut niissä käydessäni ja istuessani paljon hänestä eri aikoina piirrettyjä, maalattuja tai veistettyjä kuvia. Taiteilijat ovat luoneet niitä oman aikana elämän keskellä. Heidän oma aikansa suurine kysymyksineen heijastuu noista kasvoista. Vaikka jokainen niistä on jonkun yksityisen taiteilijan luomus, niistä ilmenee aina paljon enemmän kuin yksilön oma näkemys. Takana on yhteinen kokemus.
Ensimmäiset kuvat löytyvät 200-luvun katakombeista. Kristus on niissä usein kuvattu voimakkaaksi, lempeäkasvoiseksi nuorukaiseksi, joka kantaa karitsaa hartioillaan. Hyvä Paimen on siinä noutamassa kadoksissa ollutta lammastaan takaisin laumaan. Vainojen aikana moni pakeni, eksyi, inhimillisen hädän puristamana luopui. Katakombien Hyvä Paimen on näille armon ja anteeksiannon kuva.
Voittajasta tulee tuskan kantaja
Se Kristus, joka sai muotonsa 800- ja 900-luvuilla kristillisen uskon levitessä germaanien keskuuteen, on kyllä krusifiksi, mutta hän esiintyy siinä kuin voittoisa kuningas. Hän ei riipu, vaan on jo kuin irti tempautuneena kuoleman kahleista. Kuninkaan kruunulla peitetty pää on pystyssä ja kädet ovat levällään, enemmän siunaavan kuin kärsivän näköisinä. Tällaiseen voittoisaan sankariin tarttui germaanimaailman usko ja toivo siksi, että se tarvitsi juuri häntä päästäkseen irti pahuuden väkevistä sankareista.
Keskiajan lopun Kristus on veistetty monien vanhojen kivikirkkojemme krusifiksiksi. Musta surma on käynyt yli koko Euroopan, monien kaupunkien väki kutistunut kolmannekseen, monet maalaiskylät tyhjentyneet kokonaan.
Ensimmäisenä tämä krusifiksi on esiintynyt ruttopotilaiden hospitaalien aulan päädyssä, paikalla, minne jokaisen sairas saattoi katseensa kääntää. Tämä Kristus on laiha, kuin nälän ja ruton runtelema, vääntynyt ja verta vuotava, se, jota Jesaja kuvaa näin: “Tuskin häntä enää ihmiseksi tunsi”.
Hänessä on ruttoisen ajan ihmisten toivo. Siinä hän on kantamassa heidän sairauttaan, tuskaansa ja hätäänsä. Hän ei ole sen ulkopuolella vaan sen keskellä. Hän on samalla tavalla kiusattu kuin hekin. Hän ottaa tuskan ja kuoleman itseensä, häneen tarttuessaan he saavat avun, sillä he tuntevat kolmannen päivän aamun lupauksen.
Karkea ja optimistinen Kristus
Barokin aikana, 1600-luvulla ollaan toipumassa 30-vuotisen sodan hävityksistä. Kristus opetuslapsineen kuvataan usein ryhmäksi karkeapiirteisiä talonpoikia pöydän ympärillä isossa, hämärässä tuvassa. Herramme on siinä kylänvanhin, jonka ympärille on kokoontunut 12 isäntää. Kaikesta heijastuu hiljalleen kasvava vauraus, kaikki henkii vahvaa luottamusta tulevaisuuteen. Hän on eräänlainen Kristus–jälleenrakentaja. Hänessä henkilöityy sekä maallinen että iankaikkinen toivo.
Thorvaldsenin tuttu patsas taas on 1700-luvun valistusajan Kristus. Ylevä, puhdaspiirteinen, hartautta henkivä kuninkaallinen hahmo astuu kohti katsojaa kädet kutsuvasti levällään. Hän on suuri opettaja, esikuva ja lempeä hyväntekijä. Hänessä on oikean, ihmisarvoisen elämän lähde ja malli. Hän on kuin henkilöitynyt yleinen ihmisoikeuksien julistus.
Minkälainen on takanamme olevan vuosisadan koskettavin Kristus-kuva? Se ei ehkä ole parhaimmillaan kirkkojemme tutuissa alttaritauluissa, niissä näet heijastuvat monesti aikaisemmat, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun elämäntunnot.
Niissä on vielä romanttista puhtautta ja optimismia, ne hengittävät pitkän edistyksen ja suuren tulevaisuudenuskon raikasta ilmaa. Mutta vuosisadan loppupuolen Kristus alkaa usein muistuttaa läheisesti niitä, jotka luotiin mustan surman aikaan.
Viime vuosikymmenien vaikuttavimmat Kristus-hahmot nousevat kahden maailmansodan ampumahaudoista, vääntäytyvät alas keskitysleirien lavereilta, hiipivät nahka riekaleina roikkuen Hiroshiman pimeydessä, kulkevat köyhinä kolmannen maailman köyhien keskellä. Hän on itse siellä, missä ihmisen eksistentiaalinen hätä purkautuu esiin paljaana ja peittelemättömänä.
Mutta monissa päättyneen vuosisadan Kristus-kuvissa näkyvät myös ortodoksista perintöä edustavan Kristus-kaikkivaltiaan piirteet. Hän levittää kätensä yli avaruuksien tyhjyyden, syleilee kaikkia mahdollisia maailmoja ja kantaa sylissään meidän maailmaamme, kantaa sen pienintäkin hiukkasta ja ennen kaikkea: jokaista ihmistä. Tällaisena hän on maailmankaikkeuden toivon Kristus, uusien taivaiden ja maiden Kristus, liian suureen maailmaan eksyneiden ihmisten Kristus, kaikkivaltias Vapahtaja.
Tosi Kristus tautivuoteella
Kaikki ne Kristus-hahmot, josta olen tässä kuvannut, ovat oikeita. Jokaisessa niistä avautuu jokin näkökulma Uuden testamentin monivivahteiseen kuvaan hänestä. Vaikka hänellä ovat vain yhdet kasvot, hän on tavallaan monikasvoinen. Hän vastaa kaikkien aikojen ihmisen hätään, ja juuri siihen hätään, mikä on päällimmäisin ja syvin hätä. Meidän hätämme heijastuu hänen kasvoistaan. Kristus kääntyy puoleemme sellaisessa muodossa ja sellaisin sanoin, joita sisimpämme syvimmin kaipaa. Hänen sanansa ovat armo ja elämä. Hänen sanansa tuovat anteeksiantamuksen ja yhteyden. Ne tuovat mukanaan tulevaisuuden ja toivon.
Näin on ihmisten historiallinen elämäntilanne kulloinkin kutsunut esiin, tuonut heidän lähelleen sen Uudessa testamentissa jo heitä odottaneen Kristus-kuvan, joka juuri siinä tilanteessa on ollut johtamassa Kristuksen lunastustyön yhteyteen ja osalliseksi pelastuksen salaisuudesta.
Näin tapahtuu myös tänään, tässä ja nyt. Ehkä joku jo maalaa tai veistää sitä Kristusta, joka liikkuu itsensä viimeiseen uupumukseen antautuen keskellä koronahoidon kaoottista kamppailua.
Juha Pihkala on emerituspiispa
Artikkelikuva: krusifiksi, Sagrada Familia. Kuvaaja: Jarmo Oikarinen
Juha Pihkalan kuva: Juha Pihkala