Kirkko haluaa olla yhteiskunnallinen toimija, mutta politiikka halutaan pitää poissa. Kaikkien mielestä se ei ole täysin mahdollista.
Kirkko haluaa olla yhteiskunnallinen toimija, mutta sanalla politiikka on huono maine, myös kirkkopolitiikalla. Mutta voiko olla yhteiskunnallinen olematta polittiinen?
Yhteiskunnallinen kuulostaa vähemmän kantaaottavalta, mutta politiikka-sana samastetaan puoluepolitiikkaan. Termien välissä kulkee näkymätön raja.
“Kirkolla on tarve olla puoluepoliittisesti neutraali”, sanoo pastori Maikki Viljanen-Pihkala. “Yhteiskunnallisia saarnoja voi pitää, mutta poliittinen saarna ei oikein käy. Politiikka-sanaan liittyy mielikuvia etujen ajamisesta ja kähminnästä”, hän kuvaa.
“Helposti ajatellaan, että esimerkiksi järjestöt ajavat yleisesti pienen ihmisen asiaa, mutta puolueet omaa asiaansa”,Viljanen-Pihkala kuvailee. Hänestä ajassa on myös sellaista yhteiskunnallista liikehdintää, joka ei kanavoidu puolueisiin eikä noudata perinteistä puoluejakoa, kuten esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia ajanut liike.
“Voi olla, että jos puolueita lähdettäisiin nyt muodostamaan nollasta, puoluerajat kulkisivat aivan eri tavoin ja eri kysymysten suhteen”, hän arvelee.
Kirkossa kukaan ei myönnä olevansa vallankäyttäjä
“Yhteiskunnallisuus mielletään asioiksi, jotka ylittävät puoluerajat”, pastori Vilppu Huomo kuvailee. Hänestä spiritualiteettiin kuuluu kutsumus palvella Jumalaa kantamalla vastuuta yhteisestä hyvästä.
“Oikeudenmukaisuus on politiikan alaa. Hengellisyyden keskeinen sana taas on armo. Voi olla, että sellainen hyvinvointiyhteiskunta, jossa kaikki maksavat ja kaikki saavat, sisältää vilauksen armosta”, hän pohtii.
Huomon mielestä suhteessa politiikkaan kysymys on myös toisesta kirkolle vaikeasta asiasta. “Politiikka nähdään kielteisenä sanana myös siksi, että kirkolla on ongelma vallankäytön kanssa. Kirkossa vallasta ja sen jakamisesta ei puhuta suoraan. Kirkossa kukaan ei myönnä olevansa vallankäyttäjä. Valta on aika läpinäkymätöntä”, hän sanoo.
Etiikka ilman uskoa pitkästyttää, usko ilman etiikkaa etääntyy
Uskonto ja politiikka on suomalaisessa tapakulttuurissa koodattu yksityisasioiksi, joista keskustellaan vain luottamuksellisessa seurassa.
“Minusta näyttää siltä, että suomalainen dialoginen kulttuuri on ylipäätään edelleen ohutta ja meidän on vaikea kestää eri mieltä olemista. Vaikea sietää erilaisuutta on suomalainen piirre”, pohtii Diakonissalaitoksen diakoniajohtaja emeritus Jarmo Kökkö.
“Suomessa kirkossa on paljon sordiinoa ja rajoitteita. Se varmaan liittyy yhtenäiskulttuuriseen, hämmästyttävän pitkään kauteen.”
Kirkon toiminnalla on poliittisia implikaatioita
Kökön mukaan yhteiskunnallisuus kuuluu omalla tavallaan sekä diakonian että hengellisyyden luonteeseen.
“Kirkko on yhteiskunnallinen toimija ja sikäli sen toiminnassa on poliittisia sisältöjä. Konkreettisimmin tämä tulee esiin diakoniassa. Vähänkin kun mennään pinnan alle, diakoninen vaikuttaminen on yhteiskunnallista ja poliittista toimintaa. Vaikka perinteisesti diakonia on haluttu nähdä yksinkertaisena lähimmäisen karitatiivisena palvelemisena. En tiedä Euroopasta muita kirkkoja, joissa diakonia ja yhteiskunnallinen työ on haluttu erottaa näin voimakkaasti. On kuitenkin selvä, että kirkon toiminnalla on poliittisia implikaatioita” Kökkö arvelee.
Kökön mielestä kirkon hengellisen työn on oltava kiinni toisaalta näkyvässä todellisuudessa ja arjessa, toisaalta tuonpuoleisessa. Saarnastuolista esitetty sosiaalieettinen pohdiskelu ilman uskonnollista sanomaa on hänestä ikävystyttävää ja hengellisyys ilman reaalimaailman kysymyksiä jää etäiseksi. Kökkö kannattaa synteesiä.
“Kirkon pitää etsiä paikkaansa ihmisten rinnalla niin, että se tuntuu. Jakamalla koettuja asioita syntyy sellaista spiritualiteettia, joka puhuu arjen kokemuksellista kieltä. Siinä tapahtuu elämäntilanteen ja hengellisyyden synteesi”, hän sanoo. Kökön mielestä elämää syvällisesti ymmärtävälle julistukselle on valtava tilaus.
“Viime aikoina olen havahtunut holistisuuteen, mikä esimerkiksi vapautuksen teologiasta on ollut kyllä vanhastaan tuttua. Hengellisyys on rukouksellista kommunikointia fyysisten ja ajallisten rajojen kanssa. Hengellisyys kurottuu kohti Jumalaa, joka on toisella puolella. Ja joka on myös osa kristinuskon toivon perspektiiviä.”
Kristillisyys, joka ei anna muutosvoimaa, jää mykäksi
“Pelkkä tässä hetkessä olevien asioiden reflektoiminen voi ohentua pinnallisuudeksi, joka ei inspiroi eikä ravitse. Mutta yhtä vähän puhuttelee sellainen hengellisyys, joka ei sitoudu ihmisen elämään ja hänen kysymyksiinsä, vaan luo puhtaasti mystifioitua kehystä. Siihen minun on hyvin vaikea päästä käsiksi”, Kökkö tiivistää.
“Intiassa dalit-naiset sanoivat minulle kerran lauseen, jota en unohda: kristillisyys, joka ei anna muutosvoimaa, jää mykäksi. Hengellisyyden tulee puhua sitä kieltä, jota ihmiset ymmärtävät. Luterilaisuus El Salvaadorissa, Bangladeshissa ja Kuopiossa on erilaista. Vakavasti sairastunut tarvitsee eri kieltä kirkoltaa kuin uskonkysymyksiä akateemisesti harrastava. Tämä moninaisuus on välttämätöntä.”
Jeesus poliittisena esikuvana
Poliittiset teologit ovat usein nähneet Jeesuksen persoonassa ja kuolemassa yhteiskunnallisen muutosvoiman esikuvan. Vilppu Huomo muistuttaa, että laajemminkin kristityistä marttyyreista muistetaan useammin heidän uskonsa kuin heidän yhteiskunnallinen merkityksensä.
“Marttyyrit on tavallisesti tapettu yhteiskunnallisia häiriötekijöinä”, hän sanoo.
Pastori Miika Aholan mukaan Jeesus ei kuitenkaan ollut sillä tavalla poliittinen, kuin Messiaalta olisi odotettu.
“Jeesus ei ollut yhteiskunnallinen uudistaja. Toisaalta on pakko ajatella, ettei hän ollut myöskään epäpoliittinen, vaan opetus ja sanoma pyörivät sen ympärillä, miten konkreettisesti elämme yhdessä. Jumalan valtakunta on myös poliittinen termi. Myös laki ja rakkaus voidaan nähdä vahvasti poliittisina käsitteinä”, hän pohtii.
“Evankeliumien sanoma on eettinen. Näkökulmaamme on kapeuttanut ajatus uskosta oppeina, joita voi käsitellä järjen tasolla. Toiseksi näkökulmaamme on kapeuttanut yksilöllisyys, joka on ollut vallalla pietismin jälkeen. Maailmankatsomusta ja elämäntapaa ei voi irrottaa kokonaisuudesta. Usko tulee lihaksi elämäntavan kautta. Yhteisöllinen taso on uskossa ensisijanen. Yhteisönä eläminen on keskeisempi asia tai yhteisön usko on keskeisempi kuin yksilön usko. Yhteinen rukous eli liturgia yhdistää spiritualiteetin elämäntapaan”, Ahola pohtii.
Politiikka kalskahtaa meille valtion asioihin puuttumiselta
Hänestä rakastaminen, johon usko kutsuu, on viime kädessä poliittinen asia. Aholaa on viime aikoina erityisesti inspiroinut ajatus tähän näkyvään todellisuuteen tulevasta Jumalan valtakunnasta.
Aholan mielestä politiikka-sanaa vieroksutaan, koska sitä pidetään raadollisena eturyhmäajatteluna, kun taas yhteiskunnallisuus viittaa yleishyödyllisyyteen ja kolmanteen sektoriin.
“Politiikka kalskahtaa meille valtion asioihin puuttumiselta. Itse ajattelen että eturyhmäpolitiikka on huonompi tavoite kuin Jumalan tahdon etsiminen, mutta se on jotakin, jota Jumala voi silti käyttää välineenään. Kirkolliskokouksetkin olleet raadollista vallankäyttöä, mutta uskontunnustukset, joita niissä syntyi, ovat silti käyttökelpoisia”, hän sanoo.
Aholan mukaan muiden asettaminen itsen edelle on kristillisen elämäntavan ja etiikan keskeinen kutsu.
“Sen ajatuksen pitäisi läpäistä meidät ja läpäistä myös kirkkopolitiikka. Tätä sanoisin yhteiskunnalliseksi spiritualiteetiksi. Kristuksen seuraamisen kautta se, mitä uskomme, tulee todeksi.”
Rakkaus on hengellistä
Oppilaitospappi Laura “Late” Mäntylälle yhteys ihmisten välillä on hengellinen asia. Hänestä hengellisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta ei voi erottaa toisistaan.
Mäntylän mielestä kirkkopolitiikassa harvat pääsevät päättämään kaikkien yhteisistä asioista ja valtaa suojellaan ihmisiltä.
“Itselleni on tapahtunut teologinen myllerrys. Olen nuorempana ottanut annettuna sen, mikä mulle on opetettu ja minussa herättää myötätuntoa se, kun kuulen ihmisten vangitsevan itsensä siihen, mitä heille on opetettu. Lapsuudesta ja nuoruudesta minulle on tuttua maailmanloppuun ja helvetinpelkoon keskittynyt uskonnollisuus ja pelolla johtaminen. Mietin yhä paljon sitä ajatusta, että Jumalasta ei saisi muokata itsensä näköistä. Sehän sopii valtaapitäville, että heidän itsensä näköiseksi muokkaamansa jumalakuva säilyisi.”
Mäntylä sanoo, ettei häntä enää pelota teologinen kurinpito. “En ole huolissani jumalakuvastani, koska tutkin koko ajan Jeesusta. Valtavirta kirkossa keskittyy tuonpuoleiseen ja sen turvin voidaan myös kirkossa jatkaa esimerkiksi syrjintää. Vasta ristillä Jeesus keskittyi tuonpuoleiseen ja silloinkin hän sanoi vieruskaverilleen: Vielä tänään olet kanssani. Hän tarttui ihmisten akuutteihin kysymyksiin.”
Kirkko on myös vaiennettujen kirkko.
Mäntylän mielestä kirkko on instituutiona kangistunut ja turvallisuushakuinen. “Se pyörittää vanhoja lauseita omassa turvasatamassaan. Ne ovat patriarkaalisen järjestelmän muotoilemia, eivätkä aina kosketa todellista elämää. Kirkko on myös vaiennettujen kirkko. Kun puolustan syrjittyjä ja vähemmistöjä, minulta usein kysytään, miksi teen tätä kirkon edustajana. Minulle se on hengellistä työtä. Kaikki se, mikä on rakkaudessa kiinni olemista, on hengellistä”, hän sanoo.
“Toiminnassa, jota itse järjestän turvallisemman tilan periaatteilla, ihmiset puhuvat omasta kokemuksestaan ja omista ajatuksistaan, eivät Raamatun tai Jumalan nimissä. Minusta on ihan loogista, että sellainen, joka itse ei ole tullut identiteettinsä perusteella syrjityksi, voi haluta, että Jumalasta kerrotaan totuus, muttei anneta ihmisten kertoa jumalakuvastaan tai jumalakokemuksistaan. Ehkä silloin on vaikeampi nähdä, että me jokainen puhumme jumalakuvastamme käsin emmekä jotain ikiaikaista totuutta, jonka tiedämme vasta taivaassa.
“Minulle ajatus erillisistä hengellisistä asioista jotenkin erotettuna maailmasta on vanhentunut. Minulle Jumala on kaikkialla ja kaikessa. Hengellisyys on yhteyttä siihen, mikä on koko ajan läsnä. Kun oikeus toteutuu, siellä Jumala on läsnä ja aistittavissa.”
Salla Ranta on teologian sekatyöläinen, toimittaja ja opettaja.
Artikkelikuva: Timo Jakonen /1918 muistojuhla Turun tuomiokirkossa, Kirkon tiedotus