Uskonnonvapaudella on sekä positiivinen että negatiivinen ulottuvuus. Kirkon tulee puolustaa näitä molempia. Neuvottelu tasapainosta ei ole vain instituutioiden välistä, vaan ratkaisut tapahtuvat ihmisten omina arkisina valintoina.
Suomen uskonnonvapauslaki täyttää nyt 100 vuotta. Laki hyväksyttiin perustuslain säätämisjärjestyksessä marraskuussa 1922, ja se tuli voimaan vuoden 1923 alusta. Nykyinen uskonnonvapauslaki tuli voimaan elokuussa 2003.
Oikeus tunnustaa ja harjoittaa omaa uskoa on Suomessa jokaisen perusoikeus. Uskonnon ja omantunnon vapaus kuuluu kaikille. Kyse on kaikenikäisiä yhdistävästä oikeudesta, joka saattaa tuntua niin itsestäänselvyydeltä, että emme tunnista sen täyttä merkitystä.
Kansallisen rikkauden merkittävyys kuitenkin avautuu, kun katsomme globaalia tilannetta: demokratiat uhkaavat kuihtua harvainvallaksi eri puolilla maailmaa, taantumukselliset voimat jyräävät Euroopassakin, ihmisoikeudet ottavat takapakkia. On myös mahdollista, että yhteiskunnallinen kehitys nostaa uudella tavalla ajankohtaiseksi esimerkiksi kysymykset jumalanpilkasta ja rituaaliteurastuksesta.
Juhlavuonna on mielekästä tuoda esiin uskonnonvapauden myönteistä puolta: iloa, mahdollisuuksia ja toivoa. Samanaikaisesti on hyvä tiedostaa, että vapaus ei ole itsestäänselvyys. Vapautta on valppaasti vaalittava, ja sen hyväksi on jatkuvasti nähtävä vaivaa.
Vähemmistöuskontojen puolustaminen ja uskontodialogin harjoittaminen ovat tapoja, joilla enemmistökirkko voi vaalia uskonnonvapauden kokonaisuutta.
Uskonnonvapaudella on sekä positiivinen että negatiivinen ulottuvuus. Kirkon tulee puolustaa näitä molempia, ei vain vapautta uskontoon. Neuvottelu näiden välisestä tasapainosta ei ole enää vain instituutioiden välistä, vaan ratkaisut tapahtuvat ihmisten omina arkisina valintoina. Vähemmistöuskontojen puolustaminen ja uskontodialogin harjoittaminen ovat tapoja, joilla enemmistökirkko voi vaalia uskonnonvapauden kokonaisuutta.
Uskonnonvapaus arjessa ja hyvinvoinnissa
Uskonnonvapaus on laajempi asia kuin uskonnonvapauslaki. Juridisen merkityksen rinnalla uskonnonvapautta voidaan lähestyä laajemmin, huomioiden arjen taso ja vapauden merkitys suomalaisten hyvinvoinnille.
Tyypilliset uskonnonvapaudesta käydyt väännöt ovat viime vuosina liittyneet uskonnon paikkaan ja merkitykseen julkisessa tilassa. Erityisesti uskonto päiväkodeissa ja kouluissa nostattaa yhä uudelleen aikuisten tunteita pintaan. Lasten ja nuorten kokemukset ja näkökulmat jäävät useimmiten näiden keskustelujen jalkoihin.
Luulen, että aika moni on kyllästynyt jokakeväiseen suvivirsikeskusteluun tai vääntöön siitä, voidaanko enkelit ja paimenet ottaa mukaan päiväkodin joulujuhlaan. Uskonnonvapautta ohjaaviksi elementeiksi on kuin varkain tullut pelko kanteluista ja ikävästä julkisuudesta. Perustelluista ja toivotuista malleista saatetaan luopua valituksen pelossa tai ”varmuuden vuoksi”. Tällainen todellisuus ei vastaa uskonnonvapauden henkeä eikä edistä lasten ja nuorten kasvua.
Uskonnonvapautta ohjaaviksi elementeiksi on kuin varkain tullut pelko kanteluista ja ikävästä julkisuudesta. Tällainen todellisuus ei vastaa uskonnonvapauden henkeä eikä edistä lasten ja nuorten kasvua.
Tilannetta ei helpota se, että laillisuusviranomaiset antavat omia lausuntojaan, joissa ei aina riittävästi tunneta toisten viranomaisten ja Opetushallituksen voimassa olevia ohjeistuksia päiväkodeille ja kouluille. Vapaus osallistua tai olla osallistumatta uskonnon harjoittamiseen on uskonnonvapauden ydintä, mutta lain henki ja tarkoitus voidaan ymmärtää myös laajempana näkynä uskonnon kulttuurisesta merkityksestä.
Esimerkiksi kouluissa ja oppilaitoksissa tarvitaan opettajien työn tukemiseksi ja oppilaiden hyvinvoinnin vahvistamiseksi yhä enemmän aikuisia. Oppimistulosten heikkenemistä saattaa selittää lasten ja nuorten kasvanut pahoinvointi. Kunnilla ja seurakunnilla on tuhansia koulutettuja nuorisotyön ammattilaisia. Panostamalla koulunuorisotyöhön voitaisiin merkittävästi vahvistaa lasten ja nuorten hyvinvointia ja pitkässä juoksussa tuottaa myös taloudellista säästöä.
Kirkko ja muut uskonnolliset toimijat voisivat työskennellä koulussa kuntien ja järjestöjen kanssa yhteisillä tavoitteilla ja pelisäännöillä samaan tapaan kuin perhekeskuksissa. Julistus ei kuulu koulussa tapahtuvaan hyvinvointityöhön, mutta koulunuorisotyö toteuttaakin kirkon tavoitetta kokonaisvaltaisen kasvun tukemisesta. Tällainen kehitys olisi lopulta paljon merkittävämpää kuin se, millaisia aamunavauksia seurakunta järjestää tai ei järjestä.
Julistus ei kuulu koulussa tapahtuvaan hyvinvointityöhön, mutta koulunuorisotyö toteuttaakin kirkon tavoitetta kokonaisvaltaisen kasvun tukemisesta.
Sama hyvinvoinnin näkökulma koskee työtä oppilaitoksissa, sairaaloissa, vankiloissa ja Puolustusvoimissa.
Vapauden henkeä myös kirkon sisällä
Uskonnonvapauden hengessä kirkkomme toimintaa voi tarkastella luovan kriittisesti. Eikö olisi jo aika sille, että kirkon jäsen voisi itse valita seurakuntansa, johon haluaa kuulua ja jota haluaa taloudellisesti tukea? Ainakin saman kaupungin ja seurakuntayhtymän sisällä? Onhan kaikille selvää, että rippikoulussa nuoren omaa vakaumusta tulee aina kunnioittaa ja kriittisyys kirkkoa ja uskontoa kohtaan sallia?
Perheiden moninaisuus tarkoittaa tänään myös katsomusten moninaisuutta. Jäsenyys luterilaisessa kirkossa voi monien kohdalla tarkoittaa käytännöllistä uskonnottomuutta. Toisaalta mihinkään uskontokuntaan kuulumaton voi kokea itsensä vahvasti hengelliseksi. Monien vakaumusten perheessä lapsen kastamatta jättäminen voi olla looginen valinta. Kuinka seurakunnassa pidetään yhteyttä näihin perheisiin?
Monien vakaumusten perheessä lapsen kastamatta jättäminen voi olla looginen valinta. Kuinka seurakunnassa pidetään yhteyttä näihin perheisiin?
Voisiko uskonnonvapauden hengen ja tarkoituksen tavoittelu lopulta toteuttaa Jeesuksen periaatetta, jonka mukaan ”tuuli puhaltaa, missä se tahtoo”?
Kirjoittaja on Kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja kasvatus -yksikön johtaja.
(Pääkuva Pixabay)