Kirkon metsäomaisuus on kullanarvoista, kun talous tiukentuu, mutta metsiin tulisi suhtautua myös hiilinieluina, Lieksan seurakunnan metsistä vastaava talouspäällikkö Henri Maijala korostaa.
Kolin kansallismaisemassa käy vuosittain kymmeniätuhansia matkailijoita virkistämässä sieluaan.
Harva luonnon viihdekäyttäjä miettinee metsiä ja järvenselkiä ihaillessaan, että nuo silmissä siintävät kauniit puut ovat Lieksan talouden tukipilari – ja hirmuinen hiilinielu, joka osallistuu terhakkaasti ilmaston pelastustalkoisiin.
– Taloudelliset, sosiaaliset ja ekologiset seikat voivat olla osittain ristiriidassa ilmastotavoitteen kanssa, myöntää Suomen seurakuntien suurinta metsäomaisuutta hallinnoiva Henri Maijala.
Lieksan seurakunnan talouspäällikkönä työskentelevä maatalous- ja metsätieteiden maisteri pestattiin alun perin metsäasiantuntijaksi, ainoaksi laatuaan Suomen kirkossa. Sittemmin työnkuvaan yhdistettiin muitakin tehtäviä.
Seurakunnan arvoperusta näkyy siinä, ettei ihan kaikkea taloudellista hyötyä ulosmitata. Metsää säästämällä voi toisaalta varautua tulevien rakennusinvestointien kaltaisiin asioihin.
Maijala epäilee kirkon metsänhoitoa ympäristön kannalta keskimäärin kestävämmäksi kuin alan bisnestä yleensä.
– Seurakunnan arvoperusta näkyy siinä, ettei ihan kaikkea taloudellista hyötyä ulosmitata. Metsää säästämällä voi toisaalta varautua tulevien rakennusinvestointien kaltaisiin asioihin.
Paatunut virkistyskäyttäjä
Luterilaisilla seurakunnilla on metsää 90 miljoonan euron edestä, 170 000 hehtaaria. Lieksan osuus siitä on reilu 5 000 hehtaaria. Puita kasvaa silmän kantamattomiin joka suuntaan.
Metsä on itsestäänselvyys. Paikallisen elämänmuodon perusta. Jokamiehenoikeus takaa metsien monipuolisen virkistyskäytön: marjastuksen, metsästyksen, kalastuksen ja vaeltamisen.
– Itse olen niin paatunut virkistyskäyttäjä, etten paljon ajattele asiaa tältä kannalta, Lieksassa jo kouluaikansa asunut Henri Maijala kuittaa.
Laajan metsäläänin hoidosta vastaava talouspäällikkö liikkuu jonkin verran luonnossa muutenkin kuin työn puolesta, muun muassa marjastaen pienimuotoisesti.
– Koli on klassikkomaisema, mutta siellä on suosituimmilla alueilla ajoittain niin paljon ihmisiä, että menen mieluummin alueille, joilla on enemmän rauhaa ja tilaa omille ajatuksille. En kaipaa väkeä ympärilleni.
Puut budjetin puskurina
Talouspäällikön silmiä metsä hivelee myös numerojen valossa, helpotuksena kiristyvän budjetin kanssa kamppailussa. Puutulojen suoman harvinaisen hyvän puskurirahaston tuotot muodostavat peräti 15 prosenttia Lieksan seurakunnan vuosituloista.
Jäsenmäärä on vähentynyt valtavalla vauhdilla. Kirkosta eroaminen on verrattain vähäistä, mutta opiskelu- ja työikäisiä muuttaa muualle ja syntyvyys on alhaista. 1970-luvulla jäseniä oli yli 20 000, vuonna 2010 noin 10 000 ja vuoden 2020 lopussa 7 700.
Kutistuvalla kirkollisverokertymällä pitäisi hoitaa moninaiset työtehtävät sekä kalliit, kulttuurihistoriallisesti arvokkaat kiinteistöt. Esimerkiksi yhden vähän käytetyn, 1900-luvun alussa rakennetun kirkon ylläpito maksaa vuosittain 20 000 euroa, ilman investointeja.
Seurakunnalla ei ole isoja talousongelmia jo tehdyistä säästämistoimista johtuen. Henkilöstömäärä on vähentynyt kolmanneksella vuosikymmenessä. Sopeuttamisen tarvetta on kuitenkin tällä menolla väkisin edessä.
– Olen aika varma siitä, että täällä täytyy tapahtua seurakuntaliitoksia tai muuta vastaavaa, jos talouspäällikkönä voi jäädä eläkkeelle, toteaa nelikymppinen Maijala, joka ei usko olevansa eläkevirassa.
On vielä vaikea sanoa, mitkä virat seurakunnalla on varaa säilyttää ja mitkä tehtävät esimerkiksi ulkoistetaan. Kirkkoherra pitää seurakunnalla olla, mutta talouspäälliköstä ei kirkkolaissa puhuta mitään, Maijala muistuttaa.
”Kuka sammuttaa viimeisenä valot?” -tyyppistä pessimismiä Lieksassa ei esiinny.
– Ei sellaista jaksa ajatella koko ajan. Minä varmaan maalailen eniten ongelmia unilukkarina.
Kirkko kasvattaa hiilinieluja
Vuonna 2019 Kirkkohallitus hyväksyi kirkon energia- ja ilmastostrategian Hiilineutraali kirkko. Jo sitä ennen ilmastokeskusteluun on suhtauduttu seurakunnissa vakavasti, ilmastohanketta hienona pitävä Henri Maijala kertoo.
Metsät nähdään nyt hiilidioksidia sitovina hiilinieluina ja tärkeänä osana ilmastonmuutoksen torjuntaa.
Lieksalaisilla on hyvä hiiliomatunto, sillä vuosittaiset hakkuut ovat huomattavasti puunkasvua pienemmät: mitä suurempi on puun osuus, sitä paremmin metsään hiiltä sitoutuu.
Lieksalaisilla on hyvä hiiliomatunto, sillä vuosittaiset hakkuut ovat huomattavasti puunkasvua pienemmät.
Vajaakäytöllä olevalla metsäalueella ei saavuteta optimaalista hiilensidontaa. Metsän uudistaminen onkin hoidettava välittömästi hakkuun jälkeen, jolloin puuston hiilennielemiskyky saadaan pian takaisin.
Puiden istutus parantaa ilmastoa. Esimerkiksi turvepeltojen metsitys mahdollistaa hiilinielujen kasvattamisen.
Metsien sitomasta hiilestä kaksi kolmasosaa on maaperässä. Metsänhoidon ei pidä tehdä tarpeettomasti maaperästä tai turpeesta hiililähteitä.
– Maatuvan turpeen vapauttama hiilidioksidi on iso rasite. Turvemailla hakkuu ja hoito on toteutettava välttäen turhaa kunnostusojitusta, Maijala linjaa.
Aukko ei ehkä miellytä kaikkia
Henri Maijala huomauttaa, että metsänhoidon ekologista kokonaiskestävyyttä arvioitaessa erilaisten toimenpiteiden huonouden ja hyvyyden määrittely ei ole yksiselitteistä ja helppoa.
– Intensiivinen metsänhoito ja hakkuu voivat aiheuttaa ongelmia luonnon monimuotoisuuden kannalta. Tarvitsemme tiukkaa suojelua etenkin niissä vanhoissa metsissä, joissa uhanalaisten lajien osuus on korkea.
Intensiivinen metsänhoito ja hakkuu voivat aiheuttaa ongelmia luonnon monimuotoisuuden kannalta. Tarvitsemme tiukkaa suojelua etenkin niissä vanhoissa metsissä, joissa uhanalaisten lajien osuus on korkea.
Normaalissa metsätaloudessakin on kiinnitettävä huomiota ympäristönsuojeluun ja lajien monimuotoisuuden säilymiseen. Metsässä on oltava eri kasvuvaiheissa olevaa, monimuotoista puustoa.
”Hallitulla hoitamattomuudella” on varmistettava, että lahopuuta on tarpeeksi. Leimikkoihin on jätettävä lehtipuustoa ja kosteikkoja on jätettävä käsittelemättä.
– Jatkuvapeitteinen metsä koetaan usein sosiaalisesti kestävämmäksi ratkaisuksi kuin aukkohakkuu, joka usein ei miellytä ihmisiä.
Ratkaiseeko raha vai arvot?
Kestävätkö kirkollisen metsänhoidon kauniit periaatteet, kun seurakunnan rahat ovat vähissä, virat ja rakennusten ylläpito vaarassa?
– Hyvä kysymys. Meillä menee Lieksassa ihan hyvin vielä 5–10 vuotta. Sen jälkeen on ratkaistava omalta arvopohjalta, mistä luovutaan – ja miten metsiä hakataan.
– En jaksa uskoa, että ilmaston ja ympäristön näkökulma tulee pienenemään. Päinvastoin. Joidenkin seurakuntien on vaikea saada enää radikaaleja säästöjä aikaiseksi. Se vaatii ehkä lakisääteisten tehtävien karsimista.
Nyt Lieksassa mennään melko sopuisasti edellisen metsäsuunnitelman viitoittamalla tiellä. Keskustelua käydään, mutta päätöksenteko on helppoa.
– Luottamushenkilömme ovat hyviä ja ajattelevia. On rikkaus, että he sparraavat virkamiehiä parempiin päätöksiin, jotka joudumme myös perustelemaan paremmin.
Henri Maijala aikoo esittää oman kantansa ekologisesti, ekonomisesti ja sosiaalisesti kestävään metsänhoitoon vasta, kun seurakunnan seuraava metsäsuunnitelma tehdään. Sitä ennen hän perehtyy tutkimustietoon, josta ei koe tietävänsä vielä tarpeeksi.
– Metsäsuunnitelmamme uudistuu vuosikymmenen puolivälissä. Siinä vaiheessa käymme ison arvokeskustelun ja luomme selkeät ympäristöohjeet, joissa omistajaohjaus tulee esiin, Henri Maijala visioi.
Hänen johdollaan Lieksassa ei mentäne kovin pahasti metsään.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. (Pääkuva Pixabay)