Hiljaisuuden ystävien tuore toiminnanjohtaja Juha Tanska on työnarkomaani. Siksi hän on oikea ihminen puhumaan siitä, miten liiasta työstä voi paastota.
– Olen elänyt lapsuuteni maalla, missä työ oli ennen kaikkea ruumiillista. Joutenoloa katsottiin epäillen. Kun naiset menivät kylään, piti ainakin käsityö olla mukana. Vain suurimpina juhlapyhinä oli muutaman tunnin vapaahetki.
Koulujärjestelmä pelasti Juha Tanskan toiseen todellisuuteen.
– Kun muut pojat pelasivat jääkiekkoa, minua kiinnostivat kirjat.
Opiskelemaan lähteminen oli silti järkytys. Onko tämä työtä?
Se oli ohimenevää. Nyt Juha Tanska hoitaa virkatyönsä lisäksi maatalon työt. Ennen Hiljaisuuden ystäviin siirtymistään hän oli Haminan seurakunnan kirkkoherra. Hänen työnarkomaniaansa pahentaa kolmaskin sarka: tutkimuksen teko, kirjoittaminen, kirjojen toimittaminen.
– Jokin traumahan siellä on takana, Juha Tanska sanoo. – Työ on ollut helppo tapa paeta.
Toisaalta työstä on syntynyt myös tolkullista tulosta. Haavoista jalostuu parhaimmillaan jotain hyvää.
Ei vain voi hellittää
Työnarkomaani tulee laiminlyöneeksi lapsia ja puolisoa. Juha Tanskan avioliitto on toinen.
– Kuva maaseutuelämästä voi olla idyllinen, jos ei katso sitä, mikä on kenollaan tai missä on tummia juonteita, säröjä, taakkasiirtymää tai nykyhetken jännitteitä. Toisaalta minä myös rakastan työtä. Siinä, missä pikkupoikana leikin pikku traktoreilla, ajan nyt isoilla. Mutta tämä on etuoikeutetun keskiluokkaisen miehen puhetta. Minulla on varaa valita.
Työnarkomaani miettii kahdesti, kun tulee puhe työstä paastoamisesta.
– Vanhan testamentin maailmassa paasto ei ollut vain hengellistä harjoitusta, vaan siinä oli voimakas toisten tarpeiden ja vääryyksien näkemisen vaade, velvoite katsoa todellisuutta ja ottaa siitä vastuu. Se ei ole vain jonkin karsimista tai jostain lakkaamista.
Kun välillä kuulostelee, alkaa nähdä terävämmin, mikä omassa elämässä voisi olla toisin ja missä voisi kantaa laajempaa vastuuta. Mutta miksi työstä on niin vaikea hellittää? Juha Tanska tietää ainakin neljä syytä.
– Ensimmäinen selitys on raha. Elämä on rakennettu tiettyjen tulojen varaan. Toiseksi ulkopuoliset määrittävät, miten kuuluu elää. Työn vähentämistä, vaihtamista tai siitä luopumista joutuu aina selittämään muille. Kolmantena esteenä ovat lähipiirin odotukset. Sivuun hyppäämisestä tulee syyllinen olo, kun on vastuussa toisista ja heidän hyvinvoinnistaan.
– Neljäntenä on sitten se traumapuoli. Täysi kalenteri ja jatkuva tekeminen tarjoavat pakopaikan. On pelottavaa kohdata se, mikä on jäänyt hyörinän alle.
Pään sisällä on vapauden valtakunta
Kulttuurisesti ja hengellisesti eletään voimakasta murrosta. Ihmisillä on suuri tarve muutokseen. Hiljaisuuden ystävät on lähtenyt hakemaan sanoitusta ja tapoja hengellisen kaipauksen ohjaamiseksi tavalla, joka ei pelota ihmisiä.
– Viisas työnohjaajani on puhunut lyhyenkin pysähtymisen puolesta. Että kesken päivän kääntää katseen omaan mieleen ja katselee myötätunnolla kaikkea, mitä siellä on, oli se miten noloa tahansa. Että ei tarvitse sensuroida mitään, vaan tuntea vapaasti ja kuulostella mieltään ja kehoaan, etsiä sanoja fyysisen aistimuksen alta. Pään sisällä on vapauden valtakunta, jossa ei tarvitse ajatella, että näin ei saisi olla.
Vanhan testamentin maailmassa paasto ei ollut vain hengellistä harjoitusta, vaan siinä oli voimakas toisten tarpeiden ja vääryyksien näkemisen vaade, velvoite katsoa todellisuutta ja ottaa siitä vastuu.
Parhaimmillaan paasto tarjoaa tällaisen hidastumisen, joka auttaa juurtumaan omaan kehoon, ajatuksiin ja tunteisiin. Mielen sisäisen talon sekasotkuun ja kalusteiden epäjärjestykseen tulee vapaata tilaa ja siihen virtaa lahjana armo.
– Kulttuurimme ei ole varustanut ainakaan meitä varttuneempia kysymään, miltä tuntuu. Kasvatuksessa tunteet on sivuutettu. Malli on ollut tämä: hylkää itsesi. Itsensä uudelleen löytäminen on aikuisiällä hidasta. Sensori istuu tiukasti siinä ovella. Jos päässä liikkuu asioita, jotka kymmenen käskyäkin kieltävät, ihminen alkaa pelätä ajatuksiaan. Että jos sallin tunteet ja ajatukset, eikö se johda katastrofiin.
Juha Tanska ajattelee päinvastoin.
– Kun tunnistan omat tunteeni, tulen vastuullisemmaksi siitä, mitä sanon tai teen.
Paastossa työyhteisö pysähtyy yhdessä
– Onnellisia ne, joille ihmisarvo ei ole suorituksesta kiinni. Itse en ole elänyt sellaisen armon piirissä. Ihmisarvo on minun maailmassani mitattu jo lasten kesken sillä, miten kova työntekijä kukin on.
Se on jättänyt jälkensä Juha Tanskan tapaan lomailla. Loma on sitä, että hän vaihtaa työstä toiseen.
– Otan vaikka eväät mukaan ja lähden raivaamaan metsäpalstaa. Mutta kyllä minä yhtä hyvin lähden hiihtolenkille. Ja perheen kanssa on kesällä yritetty edes viikoksi irrottautua kotoa. Hengähdän juhlapyhinä, arjen varhaisina aamuina, illalla.
Parhaimmillaan paasto tarjoaa hidastumisen, joka auttaa juurtumaan omaan kehoon, ajatuksiin ja tunteisiin.
Liika työ tuottaa keskivaikean masennuksen oireet. Mikään ei tunnu miltään. Ihmiset alkavat tuntua vihollisilta. Uni ei tule.
– Mitä vähemmän pystyy vaikuttamaan työnsä sisältöön, sitä varmemmin uupuu.
Työyhteisön paasto on yhteistä pysähtymistä. Miksi olemme olemassa? Miten rajaamme työtä? Mikä on meidän puutarhatilkkumme? Kenen tehtävä on kylvää, kenen kuopsuttaa?
– Työn rakenteeseen on jätettävä tyhjää tilaa. Se helpottaa myös tunnistamaan syvän tason, jossa on ääneen sanomattomia asioita.
Hiljaisuutta sanojen ja luonnon äärellä
Työnarkomaanin päivään mahtuu hiljainen hetki. Juha Tanskalla on kaksi tapaa latautua.
– Aloitan päivän kirjoittamalla reflektoivaa päiväkirjaa. Otan siihen Taizén päivän raamatuntekstin, pidän yllä hepreaa ja kreikkaa kaivamalla alkutekstit esiin.
Luettu alkaa resonoida sen kanssa, mitä on kirjoittanut, ja avaa uuden ikkunan siihen, mitä on miettinyt.
– Ei se ole mitään mystistä. Se on vain sanojen kykyä resonoida.
Onnellisia ne, joille ihmisarvo ei ole suorituksesta kiinni.
Toinen tapa on rauhallinen askartelu luonnon keskellä.
– Mutta ei mikään ole pysyvää eikä rypytöntä. Tulee keskeytyksiä ja harmia. Päiväkirja kuitenkin näyttää, miten asiat ovat ensin ituna, ja lopulta kysymys alkaa saada vastauksia. Siinä ei ole mitään sankarillista. Päinvastoin. Muutos kasvaa ahdistuksesta.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Kuva Piaxabay.