Kylmä sota pakotti rakentamaan luottamusta itärajan yli. Nuorempi sukupolvi on astunut globaalien konfliktien keskelle. Mutta kirkko itse tuntuu ulkoistaneen rauhanteon sen liepeillä toimiville järjestöille.
Kirjailija ja työnohjaajan tehtävästä eläköitynyt pastori Heikki Palmu sai Kotimaa-median blogillaan aikaan keskustelun siitä, mistä rauhanliikkeessä on kyse ja mikä on ollut kirkkojen rooli siinä. Keskustelijat moitiskelivat 1960- ja 1970-luvuilla verevinä toimineita Rauhanpuolustajia, Sadankomiteaa ja Prahan rauhankonferenssia neuvostopropagandan levittäjiksi. Toisaalta ymmärrettiin kysyä myös, missä olisimme, jos olisimme tuolloin lähteneet oikeistopappien osoittamaan suuntaan.
Kirkon johdon rauhantyötä edistettiin 1970 alkaneissa ja sittemmin umpikujaan päättyneissä oppineuvotteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Joka toinen vuosi toteutuneessa seminaarissa toisena pääaiheena lähes poikkeuksetta oli kristillisen kirkon rooli rauhan takaajana. Neuvottelut käytiin Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän poliittisen johdon suojeluksessa.
Kirkon keskushallinnossa rauhantyötä piti esillä silloinen KDYK, Diakonian ja yhteiskunnallisen työn keskus. Palmun tavoin moni kuusikymmenlukulainen kuului sen rauhanryhmään. Sittemmin rauhantyö on kaikkine menneiden vuosikymmenten rasitteineen ulkoistettu järjestöille, jotka vain löyhästi liittyvät kirkkoon tai toimivat sen keskushallinnosta itsenäistyneinä.
Kristillinen rauhanliike yhdistää joukot
Seurakuntien rauhantyötä on taustoittanut Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) ja sen väkivallan vastainen vuosikymmen uuden vuosituhannen alussa. KMN käynnisti Jerusalemin kirkkojen pyynnöstä myös EAPPI-ohjelman, jonka vapaaehtoisina tarkkailijoina Israelissa ja Palestiinassa ovat ihmisoikeusloukkauksista raportoineet myös monet suomalaiset. Living Letters -ryhmiä lähetettiin tutustumaan väkivallan voittamiseen eri kriisipesäkkeissä.
Seurakunnissa on työntekijöiden innostuksen mukaan vietetty YK:n päivää ja Ekumeenista vastuuviikkoa. Nuorten Changemaker-verkosto on luonut yhteyksiä ja avartanut kasvavan sukupolven maailmankuvaa. Antti Pentikäinen johti Kirkon Ulkomaanavun 2000-luvulla mukaan rauhanvälitykseen.
Ihmisoikeuskysymykset nousivat rauhantyön edelle 1990-luvulla. Väkivallan moninaisuus vaati ottamaan kantaa naisten ja vähemmistöjen kohteluun. Sodan käyneiden vanhempien lasten lapsilla kysymykset laajenivat ihmisistä koko luomakuntaan ja sen vääjäämättömältä näyttävään tuhoon.
Kotimaan rajojen sisäpuolella rauhantyötä on tehnyt 1976 perustettu Kristillinen rauhanliike. Se syntyi akateemikko Heikki Wariksen ja katolisen kirkon tiedottajan Pentti Laukaman aktiivisuudesta Etykin jälkeisessä toiveikkuudessa. Kohta jo Neuvostoliitto miehitti Afganistanin. Seurasi rauhanmarssien aika.
Suomen kristillisen rauhanliikkeen jäsenistössä oli sadankomitealaisia, rauhanpuolustajia, sovinnonliittolaisia, kveekareita, baptisteja, metodisteja, ortodokseja ja katolilaisia, Kirkon yhteiskunnallisen työn rauhanryhmän jäseniä ja lopulta myös puolueiden kristillismielisiä aktiiveja, vanhan polven vankilatkin istuneita rauhanaatteen veteraaneja, pasifisteja. Huolena oli kilpavarustelu, sotilaallisten menojen osuus kehitysmaiden taloudessa ja ydinaseen uhka.
Kristillisen rauhanliikkeen kruununjalokivi Loviisan rauhanfoorumi onnistui saamaan esiintyjiksi sekä kotimaisen että kansainvälisen politiikan merkittäviä nimiä.
Konkretiaa, ei teoreettista toiveajattelua
Sitten kristilliselle rauhanliikkeelle oli käydä niin kuin vapaaehtoisjärjestöille usein käy. Sukupolvenvaihdos ratisi rattaissa. Lopulta hiipumiselta pelasti ammattimaistuminen. Pienen rahoituksen turvin alettiin rakentaa nuorisojärjestöjen kanssa rasisminvastaisia ja suvaitsevaisuutta kasvattavia kouluvierailuja, rauhan perusteita pienestä alkaen.
Nato-keskustelun keskellä liike haluaa puheenjohtajansa Jussi Ojalan mukaan nostaa esiin toisenkin polun kuin sen, joka varustaa tulevaisuutta asein. Kristillisen rauhantyön kutsu ei ole vain rakastaa lähimmäistään vaan ennen kaikkea rakastaa vihollistaan.
– Minulla ei ole illuusioita rauhan saavuttamisen haasteista ja ymmärrän maanpuolustuksen merkityksen. Toivon, että rauhanliike etsisi asevarustelulle konkreettisia vaihtoehtoja, mutta varjeltuisi teoreettiselta toiveajattelulta.
Kristillisen rauhantyön kutsu ei ole vain rakastaa lähimmäistään vaan ennen kaikkea rakastaa vihollistaan.
Ojala ei tunnista rauhanaatteessa enää vasemmistolaisuuden taakkaa. Sen sijaan pienet toimijat ovat hajallaan eivätkä onnistu kädestä suuhun -todellisuudessaan yhdistämään voimiaan.
– Vaatimaton taloudellinen tuki rauhantyön järjestöille kertoo sekä työn arvostuksesta että sen mahdollisuuksista kasvattaa rauhantekijöitä. Uskon, että kirkolla olisi siinä mahdollisuus nykyistä suurempaan rooliin.
Minkä trauman kukin tuo pöytään?
Rauha on hidas ja vaativa paranemisprosessi. Sen Antti Pentikäinen oppi jo Martti Ahtisaaren CMI:n tehtävissä. Sittemmin hän on Kirkon Ulkomaanavun johtajana rakentanut rauhaa Somaliassa ja Helsingin Diakonissalaitoksen, Suomen Lähetysseuran ja Helsingin seurakuntayhtymän edistämässä Sovinto-hankkeessa.
Uuden vuosituhannen alun Kirkon Ulkomaanavussa kehitystyöltä vaadittiin neutraaliutta.
– Se oli se vanhan maailman illuusio, että apu ylipäänsä voisi olla neutraalia, Pentikäinen sanoo. – Minusta oli järjetöntä rakentaa koulu pommitusten jäljiltä joka vuosi uudelleen, kun yhtä hyvin voisi rakentaa pommittajien kesken sovintoa.
Oli järjetöntä rakentaa koulu pommitusten jäljiltä joka vuosi uudelleen, kun yhtä hyvin voisi rakentaa pommittajien kesken sovintoa.
Oivallus syntyi rauhanprosessista syrjemmälle työnnettyjen keskellä.
– Tajusin, että paperiin kirjoitettu nimi on pienempi asia. Paljon tärkeämpää on tunnistaa, minkä trauman kukin tuo pöytään. Tai oppia, että sodan traumat kestävät seitsemän sukupolvea.
Sodat eivät ole jossain toisaalla
Sovinto on mahdollinen vasta, kun oikeudenmukaisuuden kokemus on päässyt aloittamaan molemminpuolisen tervehtymisen. Jos ei itse ole tervehtymisen polulla, ei voi antaa paranemisen vaatimaa tilaa muille. Maailman ongelmia ei voi hoitaa steriilisti työpöydän äärestä.
– Jos luulee, että rauha tai sovinto syntyy jotakin menettämättä, ei tiedä, mistä puhuu. Mitään ei tapahdu, jos ei pane itseään likoon, Pentikäinen on kantapään kautta oppinut.
Jos ei itse ole tervehtymisen polulla, ei voi antaa paranemisen vaatimaa tilaa muille.
Sodat, ne eivät ole vain jossain toisaalla. Ne ovat seurakuntien ihmissuhteissa, kirkolliskokouksen keskustelukulttuurissa. Alkajaisiksi kirkko voisi tunnustaa hengellisen väkivallan vakavuuden ja sanoutua siitä irti.
– Ja mitä seuraisi yhteiskunnassa siitä, jos kirkosta tulisi yhteisö, joka hoitaa. Kirkko on sortanut ja riistänyt niin paljon, että meillä on hengellinen kutsu korvata oman yhteisömme aiheuttamaa vahinkoa.
Mitä minä voin tehdä kirkon vaurioiden korjaamiseksi? Mistä olen valmis luopumaan?
Pentikäinen haastaa kirkkoa Ojalan tapaan.
– Kirkko voisi auttaa sovintoon Suomessa ja maailmalla, mutta nyt se mahdollisuus on liian harvojen varassa.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Kuva: Pixaby