Pääsiäisen juhla on ristiriitainen olemukseltaan ja tähän on selvä syy: yksilön kokema äärimmäinen väkivalta tulee aivan ilon ja valon vierelle. Skaalan molemmat laidat eivät vain tunnu mahtuvan samaan kuvaan.
Ensin surraan Jeesuksen joutumista väkivallan kohteeksi ja teloitetuksi. Kaikki tuhoutuu ja häviää. Ja hetken päästä soivat iloiset pääsiäisvirret, joiden mukana on aika siirtyä juhlaan.
Monen elämässä ovat kuitenkin elämisen ja koronan vaivat, talouden niukkuus ja kaltoin kohdelluksi tuleminen niin totta, että pääsiäinen ei sinne tunnu mitenkään yltävän. Keväällä 2021 maailmassa jyllää hirveä pandemia, joka on onneksi saatu Suomessa hyvin torjuttua. Silti elämme pelkojen, yksinäisyyden ja myös lohduttomuuden keskellä. Tätä kaikkea Suomessa vahvistaa vielä kansanluonne: suomalaiseen mentaliteettiin on usein sanottu kuuluvan se, että hiljaisen viikon vaitonaisuudesta ei oikein ja kunnolla siirrytä pääsiäisjuhlan viettoon.
Tämä ei ole kuitenkaan täysin uutta, sillä ehkä samaa koettiin myös Jeesuksen seuraajien parissa.
Varhaisin kuvaus pääsiäisestä Markuksen evankeliumissa on arka, pelokas ja hämmentynyt. Se päättyy pelkoon ja vaikenemiseen (16:8). Kertomus varhaisimmasta Jeesuksen seuraajien kokemuksesta liittyy siis kiinteästi suomalaiseen mielenmaisemaan. Pääsiäisen kertomuksesta on vain tullut historian myötä ehyempi ja kauniimpi kuin varhaisten kristittyjen kokemus konsanaan olikaan.
Koronavuonna 2021 lohdullista on se, että arka ja pelokas pääsiäinen kuitenkin riittää, sillä siinä on mukana toivon merkkejä. Toivottomuuden keskellä on elämä.
Kirjoittaja on Maan suolan päätoimittaja ja Kirkkohallituksen Jumalanpalvelus ja yhteiskunta -yksikön johtaja.