Kirkon yhteiskunnallinen työ alkoi 1950-luvulla SKSK:n piirissä kirkon teollisuustyönä. Sen uranuurtaja oli TT Toivo I. Palo, joka toimi tiiviissä yhteistyössä toimikunnan puheenjohtajan Erkki Niinivaaran kanssa. Se oli osa sitä kirkon toiminnan ja imagon uudistamista, jonka sodasta palanneet asevelipapit käynnistivät. He olivat sodassa eläneet miesten rinnalla taisteluissa ja korsuissa, ja halusivat siirtää nämä kokemukset sodan jälkeiseen kirkkoon. Heillä oli näky ihmisen rinnalla arjessa elävästä kirkosta.
Kohti inhimillisempää työelämää
Kirkon teollisuustyön intentio ei alkuaan ollut ensisijassa diakoninen tai sosiaalieettinen, vaan missionaarinen: viedä kirkon sanoma teollisen yhteiskunnan ihmiselle. Siksi pappien oli opittava tuntemaan teollisen työn maailma ja työväestön olot omassa nahassaan. Teollisuustyö ensimmäiseksi tehtäväksi tulikin kouluttaa teollisuusseutujen papistoa kokemuksellisesti eikä vain teoreettisesti. Syntyivät kirkon teollisuusseminaarit, joissa opiskeltiin neljä viikkoa kurssimuotoisesti ja harjoiteltiin kuusi viikkoa teollisuudessa tavallisina duunareina. Ensimmäiset seminaarit pidettiin vuosina 1958, -59 ja -60 ja siitä lähtien kahden vuoden välein. Malli haettiin yhtäältä Saksan Gossner Missiolta, yhtäältä Englannin Urban Missionista.
Tämä on muodostanut kirkon yhteiskunnallisen työn perusrungon vuosikymmenien ajan. Tämän ”pitkän koulutuksen” läpikäyneet ovat muodostaneet kirkon yhteiskunnallisen työn ydinjoukon.
Itse kävin tämän koulutuksen vuonna 1966 ollessani Pietarsaaren suomalaisen seurakunnan papiston apulaisena, ja se vaikutti ratkaisevasti teologiseen ja kirkolliseen suuntautumiseeni. Kun sitten vuonna 1971 aloitin Kirkon yhteiskunnallisen työn toisena sihteerinä, Toivo I. Palon apulaisena ja oppipoikana, vedimme näitä koulutuksia yhdessä Helsingin seurakuntien teollisuustyössä toimineitten rovasti Pentti Aarnion ja lehtori Ursula Kontion kanssa. Niiden rinnalle tulivat teologian ylioppilaiden teollisuusharjoittelut, jotka olivat saman kaavan mukaisia, mutta lyhyempiä. Molemmissa oli luennoitsijoina monia yhteiskunnallisia vaikuttajia.
Paikallisella tasolla pyrittiin saamaan aikaan teollisuuden eri työntekijäryhmien ja erityisesti työnantajien, työnjohdon ja työntekijöiden kohtaamista ja vuorovaikutusta kirkon tarjoamalla ”puolueettomalla foorumilla”. 1960-luvun alkupuolelta lähtien puhuttiin ns. ”läpileikkauskonferensseista”, joihin pyrittiin saamaan teollisuuslaitosten kaikkien henkilöstöryhmien edustus. Keskusteluissa käsiteltiin työelämän jännitteitä ja ristiriitoja. ”Kohti inhimillisempää työelämää” oli toiminnan keskeinen tavoite.
Köyhien vai integraation puolesta
Eräs 70-luvun keskeinen debatin aihe oli, tuliko kirkon yhteiskunnallisessa tehtävässään olla ristiriitoja sovitteleva ja yhteiskuntaa integroiva tekijä vai tuliko sen avoimesti ottaa kantaa sitoutuen köyhiin ja sorrettuihin antaen niille äänen. Varsinkin 60-luvun radikalisoima nuori polvi edusti jälkimmäistä kantaa. Heitä kuunneltiin, mutta tulos oli jonkinlainen kompromissi näkemysten välillä.
tuliko kirkon yhteiskunnallisessa tehtävässään olla ristiriitoja sovitteleva ja yhteiskuntaa integroiva tekijä vai tuliko sen avoimesti ottaa kantaa sitoutuen köyhiin ja sorrettuihin antaen niille äänen
1970-luvun lopun energiakriisi nosti työttömyyden ensi kertaa sodan jälkeisen ajan korkeimmalle tasolle. Kekkonen asetti hätätilahallituksen ja lamasta selvittiin melko nopeasti. Kriisi synnytti kirkon yhteiskunnallisessa työssä halun toimia jollakin tavalla työttömien tukemiseksi. Alettiin järjestää työttömien leirejä ja organisoida työttömien toimintaa seurakuntien puitteissa. Näistä kokemuksista oli hyötyä, kun tultiin 90-luvun alun lamavuosiin ja työttömyys nousi edellistäkin korkeammalle.
Työelämässä käynnistyi 90-luvulla myös suuri ja nopea murros. Kirkon yhteiskunnallinen työ pyrki tarttumaan siihen käynnistämällä vuosituhannen vaihteessa Hyvä työ -kampanjan, jota veti Marja Kantanen. Siinä pyrittiin muiden kirkkojen kokemuksia hyödyntäen kiinnittämään huomiota työelämän arvoihin. Eri puolilla maata järjestettiin paikallisia ja alueellisia keskusteluja yhdessä ammattiliittojen, yrittäjien, työttömien ja kolmannen sektorin edustajien kanssa.
Kirkon sosiaalieettisen vastuun laajentaminen
Vuonna 1966 SKSK:n teollisuustoimikunta kytkettiin osaksi kirkon virallista organisaatiota ja muutettiin Kirkon yhteiskunnalliseksi toimikunnaksi (KYT). Seitsemänkymmenluvun alkupuolella se sai laajennetun tehtävän toimia kirkon sosiaalieettisenä asiantuntijaelimenä. Tämä tarve oli noussut esille Luterilaisen Maailmanliiton Evianin kokouksen 1970 jälkeen ja piispainkokous oli arkkipiispa Simojoen aloitteesta asettanut työryhmän asiaa valmistelemaan. Sen toimesta oli tehty selvityksiä, jotka ilmestyivät kirjoina: Heikki Wariksen Kirkko kansan omanatuntona sekä John Vikströmin ja Paavo Kortekankaan työryhmien raportit, jotka julkaistiin nimellä Pelastus ja yhteiskunta.
Saatuaan näin piispallisen valtuutuksen toimikunta käynnisti kokeilutoiminnan, jossa pyrittiin selvittämään, millä tavalla erilaiset seurakunnat voivat toiminnassaan nostaa esille sosiaalieettisiä kysymyksiä. Tämän seurauksena moniin seurakuntiinkin perustettiin yhteiskunnallisia toimikuntia, joissa eri aloja edustaville seurakuntien maallikkojäsenille tarjoutui mahdollisuus tuoda asiantuntemuksensa mukaan seurakunnan toimintaan. Seurakuntien toimikuntien jäseniä ja työntekijöitä koottiin vuosittain valtakunnallisille yhteiskunnallisen työn neuvottelupäiville, joilla oli runsas osanotto ja usein innostava ilmapiiri. Näitä olen jäänyt kaipaamaan ja mielestäni kirkko on menettänyt paljon, kun se on hallinnonuudistustensa myötä osittain menettänyt tämän maallikkojen aktiivisen panoksen.
KYT asetti myös vuosien mittaan useita työryhmiä laatimaan selvityksiä ajankohtaisista sosiaalieettisistä kysymyksistä. Ne julkaistiin pieninä virikevihkosina, joita voitiin käyttää seurakunnissa ja kouluissa keskustelun virittäjinä. Niiden aiheina olivat mm. aseistakieltäytyjän asema, demokratian laajentaminen, samanarvoisuus seurakunnassa, kirkon palkkapolitiikka, inhimillisempi yhdyskunta, kristillinen rauhankasvatus, seurakunta ja asuinyhteisö, työ, työttömyys ja ihmisarvo, työ ja vieraantuminen, ekologia ja ympäristönsuojelu, seurakunta työyhteisönä, yhteiskunnan perhepolitiikka, sosiaalietiikka ja diakonia, ydinvoima ja energiakysymys, elämän säätely ennen syntymää, usko, toivo ja uusi kansainvälinen talousjärjestys sekä köyhyys keskellämme.
Sosiaalieettisten selvitysten kirjo oli siis 70- ja 80-luvuilla laaja ja monipuolinen. Niiden valmistelu antoi myös tilaisuuden vetää kirkon yhteiskunnalliseen työhön mukaan monia yhteiskunnallisia ja kirkollisia asiantuntijoita. Näitä vihkosia myös käytettiin seurakunnissa ja erityisesti uskonnonopettajat ilmaisivat olevansa kiitollisia niistä. Tulikohan silloin kaikki tärkeät asiat selvitellyiksi ja keskustelua niistä viritetyiksi? Olisiko tällaiselle toiminnalle edelleen tarvetta?
Kirjoittajatiedot: TT Juhani Veikkola on kirkon yhteiskunnallisen työn tekijä ja vaikuttaja. KYT työntekijä vuosina 1971-1976, johtava sihteeri/pääsihteeri 1977-1991 ja KDYK johtava sihteeri/johtaja vuosina 1994-2004.