Autonominen teknologia ulottuu yhä useammille elämänalueille. Kaupallinen ilmailu on tästä hyvä esimerkki. Se on osoittanut, että ihmisen ja tekniikan välinen yhteistyö toimii myös vaarallisessa ympäristössä. Olisiko siitä opittavaa?
Vuonna 2017 saavutettiin ennätys, josta ei julkisuudessa juurikaan puhuttu. Tuona vuonna peräti 4,1 miljardia ihmistä osti lentomatkaan oikeuttavan matkalipun. Mikä merkittävintä, samaisena vuonna ei tapahtunut suurille kansainvälisille lentoyhtiöille ensimmäistäkään tuhoisaa onnettomuutta. Runsaan sadan vuoden aikana ilmailuturvallisuuden kehitys onkin ollut huimaa. Alkuaikojen uhkarohkeiden harrastuksesta on muodostunut ultraturvallinen matkustusmuoto.
Tällä hetkellä lentoliikenteen maine ja taloudellinen tilanne ovat ilmastomuutoksen ja pandemian keskellä rasitettuja. Lentoturvallisuuden alueella ilmailun kehittäjät on kuitenkin pystyneet hämmästyttävään suoritukseen. Liikenneilmailua voikin tarkastella järjestelmänä, jossa ihmisen ja yhä autonomisemman teknologian yhteistyö on onnistunut hyvin.
Moderni matkustajakone on kuin teknologian hallitsema maailma pienoiskoossa. Vaativissa olosuhteissa lähes äänennopeudella kiitävä kulkuneuvo muodostaa oman biosfäärinsä. Olosuhdehallinta ja koneen keskeiset toiminnot on uskottu enenevissä määrin tehokkaiden ja moneen kertaan varmistettujen tietokoneiden varaan.
Ihmistä ne eivät ole kuitenkaan syrjäyttäneet. Pikemminkin kehittynyt teknologia on nostanut esiin ihmistoimijan erityiset vahvuudet. Korkeaan luotettavuuteen pyrittäessä tekniikka tarvitsee rinnalleen ihmiselle ominaisen joustavuuden, kyvyn ennakoida tulevaa ja tehdä luovia päätöksiä erityisesti poikkeustilanteissa.
Varovaisuutta ja virheiden tunnustamista
Ilmailua pidetään uutta teknologiaa rohkeasti hyödyntävänä toimialana. Uudistuksia on otettu kuitenkin käyttöön vasta perusteellisen harkinnan ja testauksen kautta. Lisäksi toimintaa kontrolloidaan tehokkaasti. Tunnettu historijoitsija Hans Rosling luonnehtii kirjassaan Faktojen maailma (2018) ilmailun tehokasta sääntelyä jopa yhdeksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista. Vuonna 1944 solmittu Chicagon sopimus on hänen mukaansa luonut ainutlaatuiset globaalit pelissäännöt, joihin valtiot, lentoyhtiöt ja yksityiset toimijat ovat vahvasti sitoutuneet.
Korkeaan luotettavuuteen pyrittäessä tekniikka tarvitsee rinnalleen ihmiselle ominaisen joustavuuden, kyvyn ennakoida tulevaa ja tehdä luovia päätöksiä erityisesti poikkeustilanteissa.
Säännöt ja testattu teknologia eivät kuitenkaan yksin riitä. 2000-luvulla ilmailun turvallisuusajattelussa inhimilliset tekijät ja koko toimintakulttuurin merkitys ovat korostuneet. Autonomisen teknologian keskellä tarvitaan klassista hyve-etiikkaa ja toimijoiden vahvaa ammatillista eetosta.
Erityisesti luottamus on noussut keskeiseksi arvoksi. Ei riitä, että vain tekniikka on luotettavaa. Yhä monivuorovaikutteisemmat (complex) järjestelmät edellyttävät myös käyttäjiltä ja suunnittelijoilta halua toimia yhteisen hyvän eteen.
Yksi keskeisimmistä vuosituhannen vaihteen turvallisuusteoreetikoista on Manchesterin yliopiston psykologian professori James Reason. Hänen mukaansa vaativan teknologian kanssa toimiminen edellyttää vaara- ja onnettomuustietojen systemaattista kokoamista, analysointia ja niistä oppimista. Se onnistuu vain silloin, kun eri toimijat ovat halukkaita jakamaan kokemuksiaan sekä tunnistamaan että tunnustamaan omat virheensä.
Yhä monimutkaisemman teknologian hallitsemassa maailmassa ”tarvitsemme luottamuksen ilmapiiriä, jossa ihmisiä rohkaistaan ja jopa palkitaan, tarjoamaan olennaisen tärkeää turvallisuustietoa. Samalla he ovat syvästi tietoisia hyväksyttävän ja ei hyväksyttävän toiminnan rajoista.”
Ilmapiirin tulee siten olla sellainen, että virheiden myöntämisestä ei rangaista, vaan siihen jopa rohkaistaan. Näin luodaan ilmapiiriä, josta Reason käyttää nimitystä Just Culture. Sanapari voidaan suomentaa oikeudenmukaiseksi toimintaympäristöksi.
Just Culture -ajattelusta on muodostunut 2000-luvun keskeinen ilmailuturvallisuuden ajattelumalli, johon on tukeuduttu maailmanlaajuisesti sekä koulutuksessa että käytännön toiminnassa. Mallia on sovellettu myös sairaalamaailmaan ja muihin turvallisuuskriittisiin organisaatioihin.
Kirkko korkean luotettavuuden organisaationa
Moderni lentoyhtiö ja perinteinen kirkko ovat ensinäkemältä hyvin erilaisia organisaatioita. Kumpaakin yhdistävät kuitenkin eräät asiat. Kummankin toiminnassa on syvän eksistentiaalinen ulottuvuus. Kummankin kehitys on usein kulkenut erilaisten kriisien kautta, ja kummankin kohdalla toimijoiden sitoutumisella sekä työeetoksella on suuri merkitys.
Kummankin toiminnassa korostuu inhimillisen toiminnan realismin taju: ihmisen hauraus ja epäonnistumisen mahdollisuus ovat aina läsnä, mutta niitä voidaan hallita kokemuksista oppimisella ja valmiudella ottaa palautetta vastaan. Kumpaakin voi pitää korkean luotettavuuden yhteisönä.
Tekoälyn yhä vahvemmin hallitsemassa maailmassa kirkon tehtävä on korostaa sekä ihmisen haavoittuvuutta että vahvuutta, mutta myös kykyä luovalla tavalla selviytyä eteen tulevista koettelemuksista.
Taivaalla on opittu, että koneet pystyvät kyllä huolehtimaan ihmistä paremmin monista taitoa vaativista ja määräyksiä noudattavista tehtävistä. Ihmisen erityinen osaaminen ja rooli aktualisoituvat kuitenkin tilanteissa, joissa joudutaan tekemään arvovalintoja, selviytymään kiperistä tilanteista tai toimimaan tiiminä muiden kanssa. Näissä selviytymistaisteluissa ihmisen kyky tarkastella asioiden tilaa symbolisella ja kuvitteellisella tasolla on keskeistä.
Tekoälyn yhä vahvemmin hallitsemassa maailmassa kirkon tehtävä on korostaa sekä ihmisen haavoittuvuutta että vahvuutta, mutta myös kykyä luovalla tavalla selviytyä eteen tulevista koettelemuksista. Tämän paradoksisen ihmiskuvan kirkko jakaa taivastyötä lentoyhtiöissä tekevien ammattilaisten kanssa.
Kirjoittaja toimii tutkijatohtorina tekoälyn etiikkaan keskittyvässä ETAIROS-hankkeessa ja viimeistelee ilmailun turvallisuusajattelua käsittelevää käsikirjoitusta.
Kuvat Matias Jaskari, Raine Haikarainen