Suomessa syksyn 2017 intensiivisin #metoo-kampanja on ollut suomenruotsalainen #dammenbrister (pato särkyy), jonka keskiössä ovat naisten, naisoletettujen ja tyttöjen hyväksikäyttökokemukset ja lukuisat kertomukset seksuaalisesta häirinnästä ”ankkalammikossamme”. Kertomusten määrä järkytti kielivähemmistöämme.
Samoihin aikoihin Ruotsissa käynnistyivät evankelisluterilaisen kirkon #vardeljus (tulkoon valo) ja hieman myöhemmin vapaakirkkojen #sanningenskagoraerfria (totuus vapauttaa teidät) kampanjat. Marraskuun lopussa myös Suomessa tartuttiin tähän. Kirkollisiin ja muihin uskonnollisiin yhteisöihin liittyvä #totuusvapauttaa #sanningenbefriar #duohtavuohtadahkáfriidjan –kampanja sai alkunsa. Samoin kuin Ruotsissa, myös Suomessa vapaaehtoiset aloittivat kampanjan. Tarve huomioida niin kielten kuin sukupuolten moninaisuus tuli nopeasti ilmi. Otsikkomme onkin suomeksi, ruotsiksi ja pohjoissaameksi ja englanninkielinen versio on tulossa. Ekumenia ja muunsukupuolisuus (ickebinär) on myös julkilausumassamme esillä.
Kertomuksia on kertynyt sen verran, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemukset kirkossa alistamisesta ja seksuaalisesta häirinnästä voi sanoa olevan yksi johtavista teemoista.
Kampanjaan kerätään allekirjoitusten lisäksi kertomuksia kaikista mahdollisista kristillisistä ja uskonnollisista ympäristöistä. Kampanjan facebook-sivulla käydään intensiivistä keskustelua muun muassa siitä, miten juuri kristilliset dogmit seksuaalisuuteen liittyen, vaikuttavat – vai vaikuttavatko? – häirinnän ja hyväksikäytön ilmituloon, rohkeuteen kertoa tai kertomusten vaientamiseen.
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemukset kirkossa alistamisesta ja seksuaalisesta häirinnästä voi sanoa olevan yksi #totuusvapauttaa – kampanjan johtavista teemoista.
Metoon voima on ollut kertomusten määrässä. Maailmanlaajuisesti ei enää ole kysymys tietyistä tapauksista, vaan kollektiivisista alistamisen kokemuksista ja niiden jakamisesta yleiseen tietoisuuteen. Voimme kysyä itseltämme, miksi suomalaisessa uskonnollisuuteen liittyvässä kampanjassa on huomattavasti vähemmän kertomuksia verrattuna ruotsalaiseen? Ovatko uskonnolliset ympäristömme niin turvattomia vai herranpelko niin suuri? Vai olemmeko niin erinomaisia, että kertomusten vähäisyys selittyy sillä, ettei seksuaalista häirintää esiinny kirkoissamme?
Patriarkaalisuus ja hiljaisuus
Ruotsin kirkko alkoi häirinnän vastaiseen työn jo 1990-luvun lopulla, pian sen jälkeen kun Norjan kirkko yhteistyössä muun muassa NNKY/NNKM – liikkeen kanssa 1996 perusti keskuksen Osloon. Kirkelig Ressurssenter mot vold og seksuelle overgrep– keskuksen tehtävänä oli ja on nykyäänkin vastaanottaa häirintä- ja hyväksikäyttökertomuksia ja kehittää tukitoimintaa uhreille ja heidän lähimmäisilleen. Muissa Pohjoismaissa on ollut jo toistakymmentä vuotta osaamista näihin kysymyksiin liittyen, esimerkeksi nimettyjä tukihenkilöitä jokaisessa hiippakunnassa. Ruotsissa tasa-arvo- ja gender -kysymyksiä käsittelee Inger Liise Olsen, joka vierailee Suomen kirkossa huhtikuussa. Olsen on yksi aloitteentekijöistä #vardeljus -kampanjassa.
Sekä Ruotsin kirkon kampanjassa että väkivallanvastaisessa työssä haastetaan naisten hiljentäminen ja alistettu asema suhteessa miehiin eli patriarkalismi niin kirkoissa kuin muuallakin. Meistä tämä saattaa kuulostaa radikaalilta. Mutta tätä haastamista on aina käytetty ja sen on aina oltava esillä kun on kyseessä rauhantyö väkivaltaa vastaan. Feminismi on juurtunut pohjoismaisissa kirkoissa – paitsi Suomessa – jokapäiväiseen arkeen ja teologiaan. Siten se on myös edesauttanut esimerkiksi perheväkivallan vastaista työtä ja metoo -kampanjaa. Kampanja, jota Ruotsin kirkon piispat nimillään tukevat, julistaa selvin sanoin: “Liksom Jesus rev hierarkierna, så ska vi riva den patriarkala kulturen i kyrkan”. Eli kuten Jeesus kaatoi hierarkiat, myös me kaadamme kirkon patriarkaalisen kulttuurin.
Toivottavasti evankelisluterilaiset piispat ja kirkkoherrat yhdistävät pian rohkeutensa ja viisautensa seksuaalista häirintää vastaan. Vastustukselle on löydyttävä suljettujen terapeuttisten tilojen lisäksi paikka myös kirkon sydänäänessä; messussa ja rukouselämässä. Tarvitsemme vallankäytön “kumouksen” joka nostaa sorretut tasavertaiseen asemaan. On sanallistettava hyväksikäyttöön liittyvät kertomukset ja oltava sorrettujen puolella. Tämän pyrkimyksen vastakohtana on seksuaalista nautintoa ja iloa halveksiva teologia, joka pitää seksuaalisuutta vain biologisena lisääntymisenä, eikä ymmärrä intiimiyden tärkeyttä ja rakkauden läsnäoloa jokapäiväisessä arjessa. Tämä käsitys estää jokaisen yksilön oikeutta tietoon ja taitoon seksuaalisuuden alueilla.
Yritykset “puhdistaa” uskonnolliset ympäristöt seksuaalisuuden “vaaroista” paheksumalla seksuaalisuuden valoa johtaakin siihen, että ihmisyyden tärkeästä hyvinvoinnin lähteestä muotoutuu kielletty hedelmä. Tämä yllämainittu teologinen näkemys myös piilottelee tehokkaasti seksuaalisuuden varjopuolia ja palvelee hyväksikäyttäjiä kaikissa uskonnollisissa kuppikunnissa. Vain harva uskonnollinen yhteisö julistaa YK:n ihmisoikeuksiin perustuvia Human Sexual Rights – seksuaalioikeuksia arkisessa toiminnassaan. Piispa Björn Vikström toki mainitsee nämä oikeudet Kytkin-artikkelissa 11.1.2018 ja hyvä niin. Toivoisin jokaisen kirkollisen työntekijän tutustuvan omiin ja kanssaihmistensä oikeuksiin, jotka on kerrottu Maailman seksuaaliterveysjärjestön (World Association for Sexual Health, WAS) Seksuaalioikeuksien julistuksessa vuodelta 2014. https://www.sexpo.fi/ajankohtaista/seksuaalioikeudet.html
#totuusvapauttaa#sanningenbefriar– ryhmä järjestää lauantaina 14.4. seminaarin Helsingissä. Sen alustajina ovat muiden muassa Ruotsin kirkon gender -kysymyksistä vastaava Inger Lise Olsen ja sosiaali-ja terveysministeriön tasa-arvo -yksikön johtaja Tanja Auvinen.
Monika Pensar, TK, seksuaalineuvoja (Sexpo)