12.4.2017 / Yleinen

Diakoniapapista arkkipiispaksi

Julkaistu Kategoriat YleinenAvainsanat
Jaa:

Kirja-arvio

Gustav Björkstrand, Elämä on joukkuepeliä. John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana. Kirjapaja 2016.

Arkkipiispa John Vikströmin elämätehtäväksi tuli johtaa Suomen ev-lut kirkkoa aikana, jolloin raamattukeskustelu roihahti ilmiliekkiin, jolloin kohdattiin ja ratkaistiin kysymys naisten pääsystä pappisvirkaan, jolloin Suomessa käytiin ensimmäinen suuri keskustelukierros homoseksuaalisuudesta ja jolloin elettiin todeksi Suomen lähihistorian suurin taloudellinen lamakausi.

Gustav Björkstrandin kirjoittaman elämäkerran aihealue on jo näiden syiden tähden tavattoman mielenkiintoinen ja keskeinen. Osittain samat kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia. Vikströmistä piirtyy selkeä kuva lapsuuden ja nuoruuden pietistisestä taustasta, vahvasta diakonia- yhteiskuntakysymysten osaajasta, tiedemiehestä, piispasta ja arkkipiispasta.

Kirjan tyylilajina ja pyrkimyksenä ei ole kuitenkaan kirjoittaa vetävää elämänkertaa vaan tehdä tarkkaan lähdeaineistoon perustuvaa henkilöhistorian tutkimus. Koska aineistoa on valtavasti ja koska metodin luonteeseen kuuluu olla lähteille kuuliainen, on Björkstrandin tehtävä paisunut valtavaksi. Samalla kaikkein keskeisimmistä käännekohdista kertovat jaksot jäävät väistämättä rajatuiksi ja niissä nousee esiin ajatus, että tästä olisin halunnut lukea lisää.

Vikströmiä ei voi missään vaiheessa nimetä radikaaliksi, mutta kirkon ja erityisesti Turun arkkihiippakunnan konservatiiviset piirit hyökkäsivät häntä vastaan eri vaiheissa. Kritiikin kohteiksi joutui se, että Vikström halusi antaa tieteelliselle raamatuntutkimukselle tilaa, vaikka samalla muistutti erosta tutkimuksen ja kirkon uskon välillä. Vähintään yhtä suuren ryöpyn sai aikaan se, että Vikström pidättäytyi tuomitsemasta homoseksuaalisuutta ja totesi etteivät tuomitsevat asenteet saa tukea kristinuskosta. Prosessin aikana masinoitiin jopa harhaoppisuussyyte Vikströmiä vastaan.

Vikströmillä oli keskeinen rooli siinä, että piispat julkaisivat Kohti yhteistä hyvää –puheenvuoron. Vikström osallistui tuona aikana muutenkin aktiivisesti sosiaalieettiseen keskusteluun ja otti kantaa muun muassa laajaan työttömyyteen.

Vikström vahvuus oli halussa käsitellä asioita, olla valmis kohtaamaan eri tavoin ajattelevat ja nähdä myös muutokset, joihin kirkossa tuli ryhtyä. Heikki Räisäsen kanssa Vikström keskusteli, vastasi kirjoituksiin ja myös pelasi yhdessä jalkapalloa. Kun eri tahojen mielipiteen olivat keskeisissä asioissa vastakkaisilla linjoilla, Vikström halusi järjestää seminaareja ja kasvokkaisia kohtaamisia.

Björkstrand tuo kirjan lopussa esiin seikan, josta on kovin niukalti puhuttu. Vikström jäi monissa julkisissa keskusteluissa kovin yksin muiden piispojen puolelta. Myös tämän teeman osalta tuleville kirjoittajille jää reilusti lisää selvitettävää ja kerrottavaa.